Lupiinin kirjoittaminen on jo pidempään tuntunut jotenkin hankalalta. Aloitin tämän blogin melkein neljä vuotta sitten ja kirjoitukseni ovat olleet sekoitus henkilökohtaisia kokemuksia, ihmissuhdepohdintoja ja yleisiä huomioita sekä hiukan politiikkaa. Nyt, Limpun myötä tästä on muodostunut vauvablogi. En ole ajatuksen kanssa sinut, tietyssä mielessä tunnen feidanneeni sekä vanhan lukijakuntani että itseni, tein aivan tietoisen päätöksen raskausaikana, etten ala kirjoittaa pelkkää vaippa-asiaa. Luen itse hauskoja ja mielenkiintoisia äitiysblogeja ja tavallaan toivon, että olisin itsekin luonut Lupiinin rinnalle nimen omaan vauvaa käsittelevän blogin. Vaikka sitten Luppis olisi luultavasti näivettynyt vielä pahemmin.
Mielessäni pyörii useita kirjoittamista vaativia aiheita, sekä yhteiskunnallisia että henkilökohtaisia. En kuitenkaan enää pysty samalla tavalla istumaan koneella yhtä soittoa (kuten töissä, ehheh) ja kirjoittamassa ajatuksiani puhtaaksi. Ja imetysdementia, voi että se termi pitääkin paikkansa! Olen todella uuno nykyään, unohdan jatkuvasti mitä minulle on sanottu, toistan asiat moneen kertaan ja kaikkea keskustelua leimaa keskittymiskyvyttömyys: tiedän, että kohta pitää pompsata vauvan tarpeiden perässä (hahhaa, kun kirjoitin tätä lausetta, Limppu heräsi sängystään ja alkoi äyhkiä vaativasti). Haluaisin esimerkiksi kirjoittaa ulkonäköasioista, pettymyksestäni siihen, että olen ihan samanlainen hapsottava ja raskauskiloja kanniskeleva lenkkarimami joista olen itse puhunut naureskellen, tai seksuaalisuudesta, joka on edelleen ilmeisesti imetyksen takia lamaantunut. Olen nimittäin omaksunut Lupiinissa itselleni melko epäominaisen hyvinmenee-hehkutuslinjan, luullakseni siksi, että haluan näyttää epäilijöille (keille?) kuinka ihanaa vauva-arki on. Ja se ON ihanaa, ihanaa ja raskasta samaan aikaan.
Tajuan vasta nyt, että meillä on ollut hyperaktiivinen viikko. Olemme reissanneet pakkasten laannuttua vaunujen kanssa ympäriinsä, ystäviä on tullut tavattua urakalla. Myös pelottavia hetkiä on mahtunut mukaan, yksi aiheeton virtsatieinfektioepäilys vei meidät lastenklinikalle saakka. Epäily sai minut tajuamaan, kuinka haurasta ja repeilevää oma mielenrauhani on ja kuinka lähellä kaaoksen reunaa elän, aina. Ja kun on vain ajan kysymys, milloin Limppu saa ensimmäisen flunssansa tai vatsatautinsa, pitäisi minun kyetä kasvattamaan nahkaani paksummaksi, etten tunne heti halua romahtaa itkuiseksi hyytelöksi, kun jotain tavallisuudesta poikkeavaa tapahtuu. Kannan huonoa omatuntoa siitäkin, että kuormitan miestäni omilla peloillani: on ihan perseestä kaataa ahdistus toisen niskaan, jos toinen on periaatteessa aivan samassa tilanteessa kuin on itse: esikoisvauvan vanhempi.
Tuntuu, että tämä viikko on ollut valtavan pitkä, näennäistapahtumaton vauva-arki sisältää hirveästi kaikkea. Limppu on oppinut kääntymään ja tekee sitä jatkuvasti, harjoittelee ryömimistä ja alkaa älistä, kun homma ei vielä ihan onnistu. Posket helottavat punaisuuttaan, kokeilemme nyt olla ilman lehmänmaitoa, sekä vauva että äiti. Kuulemma minullakin oli vauvana punaiseksi lehahtelevat posket, enkä onneksi ole saanut atooppista ihoa enkä edes lehmänmaitoallergiaa. Hampaita tuntuu puskevan alaleuasta, kuola valuu, kättä jältetään ja kitistään vihaisena. Olemme keksineet takuuvarman kikatuskeinon: kun parrakas mieheni pussaa Limpun poskea, alkaa Limppu nauraa kimeää he-he-he-naurua. Myös kissa naurattaa ja sen pehmeä turkki kiehtoo. Olen pari kertaa antanut Limpun koskea kissan turkkiin, josta kissa on itse melko varuillaan ja nostaa herkästi tassuaan varoitukseksi. Limpun tulevan liikkumisen vaikutukset kissaan huolettavat, eniten pelkään sitä, miten reagoin mikäli kissa raapaisee vauvaa, suihkutanko itseään puolustanutta kissaa vesipullolla karjuen vai alanko hysteerisesti seurailla kissan ja vauvan kommunikaatiota. Valitettavasti olen huomannut jo muutenkin, että oma rakkauteni kissaa kohtaan (joka on aina ollut enemmänkin mieheni kissa, itse olen koiraihminen siinä määrin, etten ottaisi koiraa koska en kestäisi jättää sitä yksin kotiin) on tällä hetkellä aika niukkaa, usein sen aggressiivisuus ja vaativuus näyttäytyvät silkkana raivostuttavuutena. Pikku raukka... annamme sen nukkua vauvanvaunuissa (ilman vauvaa, tietysti), sydäntä särkee komentaa sitä pois niin monesta paikasta: vauvan hoitopöydältä ja sen sängystä.
Olen edelleen ottanut päättäväisesti tilaisuuden lähteä aina silloin tällöin kotoa ilman vauvaa. Leffaan tai baariin, keikalle tai illanistujaisiin. Tarvitsen sitä, tarvitsen hirveästi edes hetkeä, jolloin en ole itse tarvittu, en kenenkään oma. Tämän tarpeen tyydyttämiseen riittää onneksi jo parin tunnin shoppailureissu tai uinti. Kotiin on ihana tulla, kun sieltä (täältä) pääsee hetkeksi pois.
Mun mielestä on reipasta myöntää se, että joskus tulee pidettyä päällä sellaista hyvin-menee-hehkutusta. :( Ja että arki ei aina ole niin kaunista, että se on raskasta! Juuri sellaista myöntämistä mun mielestä olisi tärkeää tehdä, Suomessahan nimittäin tosi monet perhe-elämään liittyvät vaikeat asiat on ihan tabuja, täällä on vieläkin mun mielestä hurjan ahdas asenneilmapiiri.
VastaaPoistaItse voin ainakin ihan suoraan tunnustaa, että olen seksuaalisesti pystyyn kuollut, eikä mulla ole edes vauvaa!! !! Siinä jotain mietittävää! Vauva on hyvä ja luonnollinen syy sille, ettei haluta, mutta mulla ei sitä syytä ole, olen muuten vaan ihan.. NEUTRI. :( Oikeastaan musta tuntuu kuin voisin nyt vaikka sitoutua olemaan vuoden ilman seksiä ihan ilman ongelmitta. Varmaan monet juuri äitiytyneetkin elää vilkkaampaa seksielämää kuin mä, sellaista se on.
Mietin juuri eilen, miten blogissa, toisin kuin yksityisessä päiväkirjassa, on selvästi tarve kertoa elämää ehjemmäksi kuin se onkaan - tai liioitella tai lisätä komiikkaa alhoihin.
VastaaPoistaMinusta lupiinilla on edelleen lupiinilinja, vaikka aiheet käsittelevätkin vauvaa! Ymmärrän kyllä hyvin ajatuksesi, Jemory kun on kovin poukkoileva.
Kissasta vaan sen verran kommentoisin, että vaikka kissa on tietysti raivostuttava silloin kun on vauva talossa(niin se vaan menee), niin silti kannattaa pitää se katti monestakin syystä. Paitsi jos se alkaa olla vaarallinen, kissatkin potevat mustasukkaisuutta. Minulla oli seitsemän kissaa kun Laps syntyi, Hilja, sen sisko Kisu ja Hiljan viisi pentua, jotka olivat pahimmassa verhoissaflengailuiässä kun vauva tuli synnäriltä kotiin...
VastaaPoistaPidin kissat pois makuuhuoneesta, koska olin hysteerinen. Mutta kun Laps alkoi pöngertää ja liikkua ja tarrata kissoja taljasta kiinni, kaikki alkoikin mennä paremmin. Toinen kissa ei koskaan tullut vauvan kosketusetäisyydelle, mutta päivysti aina metrin päässä. Toinen kiehnäsi Lapsen luona koko ajan ja kun Laps otti turkista kiinni, se löi kyntensä Lapsen päänahkaan, salamannopeasti ja kivuttomasti ja säntäsi karkuun. Juuri senverran, että Laps irrotti otteensa ja pärähti parkuun. Siis säikähdyksestä.
Olen ehkä kauhea emo, mutta Laps oppi alle vuoden ikäisenä kohtelemaan kissoja hellästi, eikä kissa ikinä aiheuttanut jälkiä tai kipua räpätessään kynsillä, eikä myöskään koskaan kajonnut naamaan, aina takaraivoon tai päälakeen. Olen saanut kuulla monilta, että otin turhan riskin siinä, mutta kissani eivät koskaan ole raapineet tai purreet ketään ihmistä ja tajusivat kyllä, että vauva on vauva ja sen kanssa pitää olla hellä.
Laps on kasvanut täysin allergiavapaaksi(n.2-vuotiaaksi asti oli kyllä paloautonpunaiset posket aina välillä, koskaan ei selvitetty syytä; meillä oltiin aika hilipatihei-meiningillä nyt kun ajattelee) ja etenkin mielettömän eläinrakkaaksi nuoreksi mieheksi, joka osaa olla kaikkien eläinten kanssa luontevasti ja varmasti.
Kissan täytyy saada päästä karkuun jos se tuntee olonsa ahdistetuksi. Sitten on kyllä valitettavasti kissoja, jotka hyökkäilevät vauvojen kimppuun. Ex-kämppikseni punainen kolli Teemu hyökkäsi raskaana olevan ystäväni päälle, aivan hysteerisessä raivossa, kun tämä itki. Kissalla oli muutenkin aggressio-ongelmia ja se lopetettiin ennen uuden vauvan syntymää. Sille tehtiin ruumiinavaus ja siltä löydettiin valtava aivokasvain, joka oli lähes sokeuttanut kissan ja varmaan aiheuttanut kaikenlaisia oireita.
Toisella ystävälläni oli kaksi kissaa kun vauva syntyi, molemmat kolleja. Kissat vahtivat vauvaa silmä kovana ihan jatkuvasti, ne päivystivät hoitopöydällä ja makasivat vaunujen suojuksen päällä että saivat aina näköyhteyden vauvaan. Kynttä tuli joskus kun vauva alkoi repiä taljasta, mutta silti kissat tajusivat täysin, että siinä on pieni vauva, sitä pitää suojella ja vahtia. Ne eivät ikinä raapineet, vaan räppäsivät kevyesti, eikä koskaan naamaan.
-minh-
Jeh, blogissa tulee verhottua paskimmatkin jutut mustalla huumorilla, mikä kyllä toisaalta on mulle ominainen tapa käsitellä asioita muutenkin. Mielenkiintoinen juttu sinällään, neutrius ja aseksuaalisuus, seksihän ei ole sillai perustarve, ts ihmiset tuntuvat joskus elävän hyvinkin onnellisina ja rauhallisina ilman seksuaalielämää. Tietysti parisuhteessa se olisi vähän tylsää... mun ei ole aiemmin tarvinnut neutrioloja kokea, siksi tämä on tullut vähän shokkina. Mutta KAIKKI tutut äidit on sanoneet, että se olo menee kyllä ohi.
VastaaPoistaKissasta luopuminen olisi ihan eniten perseestä! Raskausaikana säästyin melko hyvin ympäristön hyväätarkoittavilta neuvoilta, mutta parilta taholta tullut "olen jo ajatellut alkaa kysellä kissallenne kotia" sai mut ihan valkohehkuiseksi raivosta (hormonit...). Että meidän perheenjäsentä oltaisi järjestämässä ihan meidän pään yli johonkin toiseen kotiin, morjens vaan! Me pidetään tosta Mastissista kiinni viimeiseen asti, lemmikistä on lapsiperheessä hirveästi onnea ja etua. Ehkä musta tärkeimpänä juttuna lemmikki opettaa lapselle empatiaa ja kykyä huolehtia elollisesta olennosta.
Minunkin mielestä Lupiinissa on edelleen kantaa ottava lupiinimainen linja, vaikka jutut erittäin luonnollisesti koskettavat nyt lapsiperheen arkea. Onhan aiheet ennenkin kummunneet sinun elämästäsi, joten miksi tässä asiassa tekisit poikkeuksen? Vauva-arjesta kirjoittaessasi käsittelet kyllä paljon muitakin aihepiirejä siinä sivussa Lupiinille ominaiseen rönsyilevään tapaan. Toisaalta olen ehkä snadisti jäävi sanomaan, koska olen itsekin inanen sitten äitiytynyt, mutta ENIVEI, olen silti sitä mieltä, että mitään ei ole nyt tämän vauva-aiheen kautta menetetty tässä blogissa - päinvastoin. Kirjoituksiasi on aina yhtä riemullisen oivaltavaa lukea, oli aihe mikä hyvänsä!
VastaaPoistaMitä tulee tuohon nosex-linjaan, joo. Tiedän. Se on kummallista minullekin, koska olen aiemmin ollut ehkä kallellaan siihen toiseen suuntaan. Seksi on ollut hyvin tärkeä osanen elämää ja nyt kun puuhastelut ei oikein napostele, se tuntuu oudolta ja juuri siksi oudolta, ettei se fakta, että seksi ei kiinnosta, kiinnosta. Lohdullista, jos tämä menee ohi. Onhan hyvä parisuhdeseksi yksi elämän makeimmista jutuista kumminkin! Toivon, että nyt minipillerit aloitettuani petipuuhat torhistautuisivat, koska kortonkien kanssa näplääminen kyllä tappaa tehokkaasti suuremmatkin panohimot.
Koiran kanssa kasvaneena komppaan Minhiä, vaikka kuten sanoit, kissa on teillä ja pysyy; joskus tuntuu, että nykyaikana ollaan turhan hysteerisiä lasten ja eläinten yhteiselosta (kuten monesta muustakin asiasta). Siinä menee helposti lapsi pesuveden mukana, kun siivotaan elinympäristöstä kaikki mahdollisia "riskejä" lisäävät elävät olennot.
VastaaPoistaMinäkin opin hyvin pienenä, miten koiran kanssa ollaan (niin pienenä, etten itse edes muista yksityiskohtia); miten sitä käsitellään, miten sen pitää antaa olla rauhassa nukkuessaan ja syödessään, mitä tarkoittaa, jos koira murisee ja niin edelleen. Lajien välisen kanssakäymisen oppiminen lapsesta asti on ollut yksi elämäni rikkaimpia juttuja.
Ja kuten olen sanonut, täälläkin yksi lapseton lukee edelleen innokkaasti Lupiinia, oli se vauvablogi tai ei.
Väinö (lammaskoiramme) otti tänään ensimmäistä kertaa kontaktia naapurin vauvaan ja nuolaisi sitä kahdesti nyrkistä! Lisäksi se meni vauvaa lähelle, kun sillä oli heräämisahdistus ja itku. Varsinkin nuolaisu on selvä merkki siitä, että Vänen mielestä naapurin vauva on ihminen, jota pitää vähän hoitaa, se ei nimittäin ole nuoleskelevaa tyyppiä laisinkaan.
VastaaPoistaOlen erittäin toiveikas sen suhteen, että vauvan ja Vänen yhteiselämä sujuu. Toivon, että se opettaa liikkuvalle vauvalle aikanaan, missä menee hyvän käytöksen rajat ja että me uskallamme näin tapahtua...
Gata, kiitos kauniista sanoista! Niitten kumiukkojen kanssa on muuten ihan byllystä operoida, tulee joku teini-ikä mieleen. Paitsi et teininä ihmiset veti niitä kasvojensa yli enemmän kuin käytti ehkäisyyn...
VastaaPoistaKati, jes, lemmikkiyttä puoltaa just allergia- yms näkökohdat, vähän kuten sitäkin, ettei kotiaan ala puunata superkliiniksi (meillä ei kyl oo sellaista vaaraa, hahhah). Ja lapsen voi tosiaan opettaa olemaan eläimen kanssa. Mä havaitsin raskausaikana kissassa yllättävää hellyydenkipeyttä ja mietin, eritinkö jotain feromoneja tms. Nyt, kun imetän vauvaa, kissa saattaa tulla viereen makaamaan ja painelee sänkypeittoa onnessaan. Ehkä se haistaa maidon?
Jenni, liikkistä! Eläinten hoivavietti on niin suloista. Mun kaveri on ottamassa koiraa, jolla on toisena emona koko pentuajan ollut kissa. Nyt ne pennut alkaa olla sen kissan kokoisia mut niin se vaan niitä hoivailee ja putsailee. Suloista!