Entä jos?

Juttelin tänään pitkään ystävän kanssa vähän kaikesta. Kuulumme samaan sukuun, joten perheasioitakin tuli puitua. Ystävä on lähiaikoina oman elämänsä mullistusten kautta käynyt läpi menneisyyttään ja haluaa selvästi puhua siitä. Keskustelimme siitä, miten vanhempien menettäminen varhain muuttaa ihmistä ja miten helppo avuntarpeelle on tietämättömyyttään tai pelkoaan kääntää selkänsä. Ystävä sanoi lauseen, jota ei helpolla unohda: "Se etten puhu, ei tarkoita sitä, ettei minun pitäisi puhua". Ihmisten on ihan liian helppo jättää introvertti, suruunsa käpertyvä ihminen rauhaan, kuvitella, että oiastaan surutyö on jo läpikäyty tai ainakin hyvässä vaiheessa, eihän tuosta näy ulospäin mitään. Ajatus karmaisee, puuttumatta ja auttamatta jättämisen pitkäkestoiset vaikutukset ovat vähän kuten vedenalainen ydinkoe: pinnalla värähtää vain hiukkasen, mutta alla tuhoutuvat rengasmaisesti korallit, vesikasvit ja kalat, tuho kestää pitkään eikä ekosysteemi ehkä ikinä palaa ennalleen.

Olen joskus, ulkopuolisena, yrittänyt tunkeutua tiettyjen tapahtumien sisäpuolelle, koska mielestäni ulkoa näkee joskus paremmin ja koska olen tavallaan kokenut sen velvollisuudekseni. En kuitenkaan tähän päiväänkään mennessä osaa sanoa, onko puuttuminen jotenkin yleisesti hyvä juttu? Tai siis, kaipa se on tilannesidonnaista. Mutta surua on vaikeaa kohdata: sitä intuitiivisesti huomaa ajattelevansa, että ihminen haluaa tulla jätetyksi rauhaan. Tai pelkää tölväisevänsä jotenkin typerästi ja julmasti. Tänään onnistuin myös toisen ystävän kohdalla tahattomasti itkettämään toista käsittämällä sanotun väärin ja vaikuttamalla hetken siltä, että vähättelisin hänen lähipiirissään tapahtunutta kuolemaa. Ja mikä naurettavinta, olin hetken niin loukkaantunut siitä, että minun voitaisi edes kuvitella olevan niin empatiakyvytön että vähättelisin toisen surua kuolemasta, että käänsin tilanteen itseeni, kunnes tajusin, ettei nyt ole oikea hetki puoltaa pontevasti omia oikeuksia. Näemmä hiljattain opiskelemani jämäkkyysharjoitukset (mm äidin kanssa tahimista varten) nostavat päätään joskus väärässäkin paikassa.

Näiden koettujen kautta aloin miettiä, millaisia me olisimme, jos elämämme olisivat menneet toisin, olisimmeko jotenkin sopivammassa kohdassa tai onnellisempia? Olisinko itse vähemmän neuroottinen ja itsekeskeinen jos meitä olisi ollut useampi lapsi? Olisinko niin kiinni äidissä, olisiko äiti niin kiinni minussa? Olisiko ystävä saanut kaipaamansa tavallisemman ja turvallisemman elämän, lykkinyt lastenvaunuja ja jättiostoskärryjä marketissa, sen sijaan että odottaa edelleen elämän alkua, ilman rikkinäistä ja arvaamatonta lapsuutta? Olisiko toinen ystävä uskaltanut hylätä akateemisen elämän ja kouluttautua oikeasti mielekkääksi kokemaansa ammattiin, ellei olisi kokenut olevansa velkaa kaikelle ja kaikille? Kävisikö kolmas parhaillaan läpi sitä suurta ja vaikeaa ja epävarmaa, jos häntä ei olisi niin aktiivisesti lapsena prepattu ja kannustettu yrittämään aina parhaansa?

Asiasta toiseen: olen ostanut kuukupin. Koska kestovaippailu on hauskaa, ajattelin että myös kestositeiden kanssa puljaaminen voisi olla hauskaa. Näköjään olin vain onnistunut hele-vetin monen kuukautisettoman vuoden aikana unohtamaan, että läpi vuotavissa tilkkeissä ei ole mitään kovin hauskaa, etenkin kun veri on sotkevuusasteeltaan ihan eri luokkaa kuin esimerkiksi taaperonpissa. Arastelin ensin kuukuppia episiotomia-arven takia, mutta ilmeisen turhaan. Kuppi on mukava ja lähes huomaamaton ja sen kanssa tuli söpö oranssi pussukka. Nyt pääsen uimaan milloin tahdon ilman karmaisevia, limakalvotpolttavia tamponeita! Ja tietysti vihkiydyn kuukuppikuntaan. Monia inhottaa ja ahdistaa kuukautisista puhuminen aikuisena, mutta minusta se on jotenkin emansipoivaa. Oma seksuaaliterveys on tärkeä ja kiinnostava asia ja raskauden jälkeen siitä on tullut ihastuttavan helppo ja arkinen juttu. Voisin pulista kuukupistani kaikille, mutta yritän pitää suuni kiinni miesseurassa, etten aiheuta ulkopuolisuuden tunnetta ja hämmennystä.