Tunnelmatihentymäkartta

Kävellessäni eilen pois ystävän luota Arabianrannasta, elämäni ensimmäiseltä lapsenhoitokeikalta (olen viettänyt erittäin lapsetonta elämää ennen Lipsiä ja ystävien pökäleitä) päätinkin vierailla läheisellä lastenvaatekirpputorilla. Kävelin loistavassa, matalan valon kultaamassa syysilmassa läpi hurmaavan puu-Toukolan ja aloin hahmotella mielessäni ennenkin väikkynyttä ajatusta eri paikkojen tunnelmatihentymistä tai -tiivistymistä. Ajatus tuli kun kävelin erään soman 50-lukuisen kerrostalon ohi (sellaisen, jotka Kauko Röyhkän mukaan tekevät jostain syystä hyvän olon), sen, jossa entiseni asui eromme jälkeen muutamia vuosia. Muistan, että minun oli alussa jotenkin kummallista ja vaikeaakin käydä sen talon bileissä. Asunto oli pieni ja nuhruinen kaksio, eksän askeettityylin mukaisesti sisustettu halvalla lastulevyllä, varastomaisissa kirjahyllyissä vallankumouskirjoja, niitä samoja, joita olin katsellut yhteisen kauniin kotimme Lundioissa. Oli vaikeaa olla tuomatta tähän sinkkukotiin mitään kaunistavia tavaroita, olla ehdottelematta verhojen ripustamista tai uusia lakanoita. Vähitellen tuo vaikeus luonnollisesti katosi ja paikasta tuli yhdentekevä.

Kumpulassa, lastenvaatekirppiksen kulmilla tunnelmatihentymiä on joka paikassa. Useita ystäviä asuu Limingantiellä, kesällä kävin paljon maauimalassa uimassa, Intiankadulla on nykyään ompelimo samassa kiinteistössä, jossa sijaitsi anarkistien toimitila 90-luvulla. Kävin siellä lukioikäisenä usein kokouksissa jotka kääntyivät dokailuiksi, ujostelin muita ja samalla ihailin itsevarmoja punkkareita ja teoreetikkomiehiä. Limingantien toisessa päässä onkin varsinainen tunnelmatiivistymien tiivistymä, Kätilöopisto, jonka näen nykyään silmäkulmastani aina, kun siellä päin liikun. On jännää ajatella, miten monelle naiselle Kätilöopisto tuo tunteita pintaan, itse huomaan vieläkin valitsevani reittini siten, että menen sen ison harmaan sairaalakolossin läheltä. Omaan raskauteeni ja synnytykseeni liittyvät muistot ovat valoisia, täynnä miellyttävää jännitystä. Pelkoakin, mutta sitä pelkoa ei enää niin muistele.

Koko Helsinki on täynnä tunnelmatihentymiä. Jääkärinkadulla muistan aina erään nolosti päättynen yhdenyönjutun. Merimiehenkatu tuo mieleen nykyisen parisuhteen alkuvuodet, onnellisen ajan jonkinlaisena esi-yhdessäasumisena, 20-luvun ruutuikkunoineen. Pienessä puistossa Merimiehenkadun päässä ulkoilutimme vanhaa punaista kissaa, alakerrassa oli Paola Suhosen toimisto ja iso irlanninsusikoira. Punavuoresta muistan muutamat työhaastattelutkin, vaikka ne eivät paikkaa poikineetkaan, liittyi niihin silti miellyttävä skarppiuden ja toiveikkuuden ilmapiiri. Kaivopuistossa muistan aina ensimmäiset treffini L:n kanssa, pimeän sateisen illan ja oman ketjupolttavan jännitykseni ennen tapaamista. Hermannissa, vankilan lähettyvillä on omanlaisensa, vähän ristiriitainen tunnelmatihentymä: asuin siellä hyvin nuorena ensimmäisessä avoliitossani, mutta olin jotenkin hukassa, liian nuori kotileikkiin. Siinä lähettyvillä pidimme myös luomukesäkioskia myöhemmin, vaikka sekään yritys ei tuottanut aivan toivottua tulosta, liittyy siihen muistoon lähinnä lämpöä.

Olisi hauskaa joskus piirtää itselleen tunnelmatihentymäkartta. Kallion kohdalla olisi pelkkää punaista, jokaisessa talossa ja puistossa jokin muisto. Punavuoressakin olisi punaisia alueita, Töölössäkin joitain, olinhan siellä aikoinaan töissä ja rakas ystävä asui eronsa jälkeen Sammonkadulla viehättävässä punatiilikorttelissa. Meilahteen liittyy sukulaismuistoja, Kamppiin lukuisia hilpeitä baarimuistoja ja kaksi tärkeää kommuunia, Lönnrotin- ja Eerikinkaduilta. Toisaalta Merihaassa ei olisi juuri yhtään merkintää, eikä liioin Pasilassa. Tai taka-Töölössä, se alue on jäänyt minulle niin etäiseksi ja vieraaksi, että eksyn siellä edelleen ja huomaan hiukan vieroksuvani jylhiä funkis-taloja. Jos olisin synnyttänyt Naistenklinikalla (kuten meinasi käydä, kun Kättärillä oli sulku päällä), olisi alue silmissäni aivan toisenlainen.

Nyt, kun minulla on ollut aikaa liikkua päivisin hetken mielijohteesta, olen joskus noudattanut omaa tunnelmatihentymäkarttaani ja liikuskellut sen mukaan esimerkiksi Kaartinkaupungissa. Vaikka kukaan läheiseni ei ole asunut siellä, kävimme katsomassa Korkeavuorenkadulta yhtä asuntoa aikoinaan ja ehdin jo puntaroida, millaisen elämän olisin niillä kulmin muodostanut. Kaartinkaupungissa tuli liikuttua Punavuori-aikoina usein, sielläkin päin oli yksi kommuuni. Ja Kasarmitorilta muistan 30-vuotispäiväni Taiteiden yön ja sen huikaisevan onnentunteen, jonka vallassa olin elänyt koko edellisen kesän.

Näiden tunnelmatihentymien takia käyn edelleen suunnilleen kerran vuodessa lapsuudenkaupungissani, vaikka siellä ei enää ole ystäviä eikä sukua. Porvoossa jokaikinen katu ja talo on täynnä muistoja, kun Googlen Street View julkaistiin, vietin monta tuntia tutkailemalla vanhoja kulmiani. Muistojen ei tarvitse aina olla onnellisia, etenkin jos ne ovat tarpeeksi kaukana.