Oletteko muuten huomanneet, että vaikka on teknisesti turvallisempaa kirjoittaa bloggaukset jollekin ei-nettipohjaiselle alustalle kuten oman koneen tekstinkäsittelyohjelmaan, tuntuu bloggauksen aloittaminen Texturissa tai Open Officessa jotenkin omituiselta ja epäinspiroivalta? Olen alkanut bloggerin ja netin pottuilun seurauksena tehdä siten, että kirjoitan tekstini varmuuden vuoksi ensin muualle, koska vihaan sitä kun pitkä ja polveileva kommentti katoaa hukan persiiseen jonkun errorin takia. Mutta outoa tämä on, vaan jatkan silti, ettei blogitauko veny entisestään.
Lipsi aloitti naapuritalossa osa-aikaisen tarhan ja tähän asti on mennyt mukavasti. Äidille homma on ollut taas vaihteeksi vaikeampaa, turvallisuusasiat pelottavat ja tietysti ajatus itkevästä pienestä tekee olon surkeaksi. Vaikka eipä se siellä ole juuri itkeskellyt. Tarha on varsin monikulttuurinen ja olen huomannut että sen asian sisäistäminen ei olekaan ollut minulle ihan helppoa. Olen kuitenkin yrittänyt olla armelias omalle uutus-ahdistukselleni koska tiedän, että kohdallani ei taatusti ole kyse rasismista (rasisminvastaisuus on yksi tärkeimpiä arvomaailmani kulmakiviä) vaan hämmennyksestä kulttuurien kohtaamisen edessä, ja että me kolmekymppiset emme ole samalla tavalla olleet tekemisissä monikulttuurisuuden kanssa kuten lapsemme tulevat olemaan. Feministinä pikkutyttöjen päähuivit hiertävät, samoin se, että joku vanhempi oli vaatinut etteivät tytöt ja pojat kulje tarhassa parijonossa. Onneksi tarhan henkilökunta oli yksiselitteisen jämäkkää ja ilmoitti enempiä nöyristelemättä, että meillä Suomessa tytöt ja pojat ovat tasavertaisia eikä sukupuolia erotella tai eristetä (paitsi että erotellaan, tarha on täynnä vaaleanpunainen ja vaaleansininen potta -tyyppisiä ratkaisuja, mikä sekin hiertää minua hetkittäin, ääh, olempas hankala ämmä).
Sinällään uskon tarhan tekevän Lipsille hirveän hyvää. Kun hoitopäivät kestävät viisi tuntia ja hoitoa on kolmena päivänä viikossa, päästään mielestäni hyvään kompromissiin kotihoidon ja tarhahoidon välillä. Pyöritellessäni noita hoitokuvioita ja seuratessani, millaisin eri tavoin ystäväpiiri on ratkaissut taaperon hoidon kun talossa on uusi vauva, olen miettinyt taas kerran näitä äitien syyllistämis- ja syyllisyysjuttuja ja "riittävän hyvää vanhemmuutta" josta perhevalmennuksessa aikoinaan puhuttiin. Ajatuksia ruokki Project Maman kommenttilaatikossa roihahtanut julma ja empatiakyvytön ryöppy rintareppua käyttävien niskoille. Noissa keskusteluissa on jotain perin epähedelmällistä: jos ja kun vaikkapa kantoliinaa käyttävällä on argumenteissaan pointti, mutta hän esittää sen muita ratkaisuja haukkuen ja omaansa muiden yläpuolelle korottaen, syntyy kaikissa ei-niin-entusiastisissa äideissä automattisesti puolustusreaktio ja sitä mukaa kriittisyys vaikkapa juuri sitä kantoliinan käyttöä kohtaan. Huomasin itsekin kommentoivani, että meillä käytettiin rintareppua koko vauvavuosi ja hyvin meni. Samalla huomasin kuitenkin ahdistuvani, kun joku fysioterapeutiksi itseään tituleeraava sanoi, että liian aikainen rintarepun käyttö voi hidastaa jopa puheen kehitystä. Ja koska Lipsi on vasta hiljattain alkanut puhua lauseita ja puhuu edelleen hyvinkin epäselvästi, aloin tietysti miettiä, että jaahans, olen siis pilannut lapsen puheen pitämällä sitä repussa. Ja vielä stressannutkin sen, lapsen iloisuus ja naureskelu repussa olikin varmaan jotain stressireaktiota. Alennuin kysymään tästä jopa neuvolassa (vaikka olen päättänyt etten koskaan kysy neuvolassa mitään, koska ei siellä saa mihinkään kunnollista vastausta vaan jotain ympäripyöreää löpinää) ja siellä sanottiin, että rintareppua ja sitteriä voi käyttää, kunhan varioi tarpeeksi, ettei lapsi asu kummassakaan. Juhannuspoika näyttää viihtyvän sitterissä tosi hyvin, mutta meillä tulee myös liinailtua aika paljon ihan välttämättömyyden pakosta. Esimerkiksi kauppareissuilla, Lipsin istuessa ostoskärryissä kantoliina on vauvalle ihan ehdoton, ja tarhareissuilla ja muilla pienillä visiiteillä. Suostuin opettelemaan kantoliinan käytön nyt kun muut vauvakäytänteet ovat jo tuttuja, mutta ei tuo liinailu ihan autuaaksi tee, tai sitten en osaa sitoa liinaa ihan niin hyvin kun pitäisi, koska joudun tukemaan vauvan päätä kuitenkin. No, kohta se on kyllin iso muuhunkin kuin siihen kehtosidontaan.
Mutta siis, tästä sekavasta univelkaisesta jorinasta (pohdin tässä parhaillaan, käytänkö Liljan tarha-ajan siivoamiseen vai vauvan kanssa nukkumiseen) jos kaivaa sen punaisen langan, minua siis ärsyttää se, miten äidit asetetaan herkästi erilaisiin poteroihin. Ja miten helppo on reagoida äkäisen puolustautuvasti kaikkeen. Tästä yksi hyvä esimerkki on kestovaipat: me osakestoilemme, nyt se on ollut vähemmällä kaiken hässäkän takia. Tarkoitus on kuitenkin lisätä kestoilua ihan mukavuussyistäkin: kaksi lasta tuottaa niin paljon vaippoja, että niitä saa olla jatkuvasti kantamassa roskikseen. Olen kestoilutaipaleen aikana kuullut parikin kertaa vähän nolostelevia selityksiä äideiltä, miksi heiltä ei kestoilu onnistu. Ja sitten olen huomannut vähätteleväni meidän kestoilumääriä eli ikäänkuin peesannut tätä äitiä korostamalla omaa epätäydellisyyttäni. Kilttiä ja solidaarista ja perin naisellista, mutta jotenkin falskiakin. Minulle ei tarvitse selitellä eikä anteeksipyydellä kertakäyttövaippailua, en oikeasti paheksu muiden ratkaisuja. Katson olevani aivan liian laiska ja keskinkertainen asettumaan kenenkään yläpuolelle, meillä esimerkiksi kaksivuotias juo edelleen tuttipulloa koska en ole jaksanut tapella asian kanssa. Samaan aikaan katson kuitenkin oikeudekseni olla ylpeä siitä, että joissain asioissa jaksan panostaa. Taistelin keskosena syntyneen Juhannuspojan imetyksen onnistumaan suostumatta edes ajattelemaan vaihtoehtoa ettei se onnistuisi. Mutta tämänkin tein tavallaan itsekkäistäkin lähtökohdista: imetys on minulle tärkeää ja ihanaa ja olisin luultavasti saanut ainakin jonkinlaisen masennuksen jos se olisi onnistunut. Tämän ääneen toteaminen ei ole syyllistämistä niitä kohtaan, joille imetys ei onnistu tai jotka lopettavat sen nopeasti. Imetys on itselleni tärkeä kulmakivi vauva-ajassa mutta en todellakaan odota sitä muilta. Enkä sitäpaitsi edes totaali-täysimetä, vietän huomispäivän rakukeramiikkakurssilla ja Juhannuspoika nauttii Nannia.
Mutta jännää on, miten herkästi me äidit koemme muiden ratkaisut omia ratkaisujamme kritisoiviksi. Kun kerroin ystävälleni toisesta ystävästä, joka ei anna lapselleen sokeria, ystävän ensimmäinen reaktio oli jotenkin puolustautuva, kunnes sitten keskustelimme asian auki ja pohdimme, että oma lepsuilu ruoka-asioissa (itse olen ajoittain hävettävän lepsu, muistissa on vieläkin Lipsin huonoruokaisuus ja tuuletan aina jos sille kelpaa edes joku suuhunpantava) aiheuttaa jonkinlaista pohjavireenä kulkevaa syyllisyyttä joka pulpahtaa pintaan kun tapaa äidin, joka on ravitsemusasioissa tiukempi ja johdonmukaisempi. Itselleni selittelyn paikka on juurikin tuo tuttipullo, Lipsi on siitä samalla tapaa riippuvainen kuin jotkut lapset tutista. Olemme saaneet yömaidot jo aikaa sitten pois, mutta vettä menee edelleen ja juuri tuttipullosta. Lipsi myös pyytää pahaan mieleensä usein "nanoa" ja menee oma-alotteisesti hakemaan kauramaidon jääkaapista ja silkkaa väsymystäni annan sen kuljeskella kotona pullon kanssa, vaikka se sotii kaikkia ravitsemussääntöjä vastaan. Aina väliin, reippaina päivinä torhistaudun, mutta aamuina jolloin takki on hukassa, vauva huutaa ja kissa häiriköi, on vaan helpointa tukkia esikoisen suu pullolla ja Muumeilla. Audiovisuaalisen viihteen määrästäkin olen ehtinyt tuntea vähän huonoa omatuntoa: meillä ei edelleenkään ole televisiota koska en osaa virittää sitä uuteen asuntoon (vaatisi esim seinän läpi poraamista, hyi) eikä teeveekriittinen aviokumppani ole kovin motivoitunut hommaan, mutta Yle Areena ja Youtube pursuavat lastenohjelmia, joita näytänkin joskus Lipsille repeatilla. Ei siinä mitään, mutta rajat tässäkin asiassa pitäisi osata jämäkämmin vetää.
Jospa nyt tormistuisin siivoamaan ja ennen kaikkea perkaamaan yrtit ja kuivaamaan ne. Pikkumökiltä tuli hurjat vihdat minttuja ja lipstikkaa sekä salviaa, lippiaa, ananassalviaa ja oreganoakin kiitettävästi. Pitäisi vaan reipastua, huoh. Olisipa kätevää elää 50-luvulla jolloin kotirouville määrättiin spiidiä laihdutuslääkkeeksi. Tulisi puhdasta ja sievää kotona tehokkaasti ja samalla katoaisi raskauden jälkeinen ällö yläpömppis. No, ehkä pidättäydyn espressossa, sain vihdoin neljän vuoden kaasuhellaelon jälkeen uuden mutteripannun (kaasuhellalla on ihan perseestä keittää kahvia) ja suhauttelen sillä vipisyttävän vahvoja kofeiiniannoksia itselleni.
Tuo on kyllä kurjaa, jos äidit syyllistävät toisiaan..! Tuntuu olevan ihan älyttömän paljon sellaisia asioita, joista toista voi syyllistää. En tiennyt, että rintareppukin [!] voi olla sellainen.. :( Olen aina luullut sen olevan pelkästään tosi hyvä juttu. Huh! Varmasti on vaikea joskus luottaa itseensä ja siihen OMAAN tapaan. Vaikka minä kyllä uskon vaiston ohjaavan.. SINÄ tiedät mikä on juuri teille parasta.
VastaaPoistaMelkein kadehdin Lipsin tarhaa. :) Juuri sen monikulttuurisuuden vuoksi, vaikka varmaan se tuo ongelmiakin [=tuo mainitsemasi huivijuttu yms.] Itse olin Isossa Kaupungissa tässä äskettäin ja näin 2 n. 15-vuotiasta tyttöä istumassa puistossa. Toinen oli ihan supisuomalainen, toinen oli musta tyttö musliminaisen puvussa. Minusta oli jotenkin ihanaa kuinka vapautuneesti ja aidosti ystävinä he puhuivat. Tajusin myös [pientä haikeuttakin tuntien] että juuri TÄMÄ asenteeni tekee musta jo 'vanhempaa' polvea.. koska ei nykynuoret pidä tuollaista enää minään! Se on normaalia. Mutta itse muistan kasvuvuodet pikkukaupungissa Savossa, kuinka 'neekeriä' oikein osoitettiin sormella 'hei tuolla menee NEEKERI!' kun se oli niin outo ja uusi juttu. ;)
Ehkä Lipsin tuleva bestis on afrikkalaistyttö...! :)
"Ehkä Lipsin tuleva bestis on afrikkalaistyttö...! :)"
VastaaPoistaTodennäköisemmin bestis olisi suomalaistyttö joka sattuu näyttämään afrikkalaiselta esim. adoption seurauksena. :)
Oon seurannut kauan ja paljon adoptioblogeja niin lukusilmä tarttui heti tuohon ilmaukseen. =) Kulttuurin ja maailman muuttumista sekin.
Suvi: olet tietysti ihan oikeassa. Tietysti Lipsin bestis olisi SUOMALAIStyttö, jolla ehkä olisi afrikkalaisperäiset juuret. :) Huomaa helposti tosiaan, että mä olen sitä 'vanhaa' polvea.. :( Toivottavasti kuitenkaan ette kuvitelleet, että puhuin afrikkalaistytöstä jotenkin rasistisessa mielessä??? :( Koska se ei ollut tarkoitus.
VastaaPoistaKun käyn Isossa Kaupungissa niin siellä tosiaan näkee jo että Suomi on hyvää vauhtia muuttumassa luontevasti monikulttuuriseksi maaksi! Jotenkin mun mielestä oli hienoa sekin, että herkkukaupoissa joissa kävin, niin poikajoukossa oli 1 mustaihoinen.. kun aina puhutaan että suomalaiset on rasisteja, niin on hyvä nähdä, ettei ainakaan nuorempi [mua nuorempi siis] polvi ole.. Rasismi voi pian olla voitettu kanta.. itse ainakin tahdon ajatella niin..
"Jospa nyt tormistuisin siivoamaan..."
VastaaPoistaKuule, jospa menisit nukkumaan. Aina kun se on mahdollista. :) <3
suklaahirviö kirjoitti: "Toivottavasti kuitenkaan ette kuvitelleet, että puhuin afrikkalaistytöstä jotenkin rasistisessa mielessä??? :( Koska se ei ollut tarkoitus"
Mä olen nyt väsynyt eli ajatus ei kulje (ja itsesensuuri ei toimi), joten pahoittelen, jos käsitin jotenkin väärin... mutta sanoitko tuon nyt ihan tosissasi? Että anteeksi nyt kamalasti, jos joku käsitti väärin..?
Mitä tässä maassa uskaltaa enää sanoa, ettei vaan kukaan koodaa vihapuheeksi tmv?
Tää Suomi alkaa olla aika perseestä. (Kyllä, lähtisin ulkomaille, jos se olis mahdollista.)
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaJuu, mulle rintareppu tuli ihan puun takaa! Kun oon luullut että lapsen kantaminen=hyvä juttu, niin kantamisen laatuerot yllättivät. Tietenkin siinä on perää, että rintareppu ei pienelle vauvalle käy ja että se on epäergonominen lähinnä vanhemmalle jos lapsi on kovin painava, mutta ainakin meillä Lipsi alkoi olla liian vallaton rintikseen jo kauan ennen painavuutta, tai siis lopetettiin se lähinnä siksi se kantaminen että pötkylä ei jaksanut enää olla paikallaan vaan lähti taapertamaan ympäriinsä.
VastaaPoistaMonikulttuurisuus on oikeasti rikkaus ja musta on ilo ajatella, miten "colorblind" Lipsi tulee olemaan, ihan eri tavalla kuin minä olen, ihan vaan synnyinvuosikymmenen perusteella. Olen tässä muistellut omia ensikohtaamisia ei-eurooppalaisten kulttuurien kanssa, ne tulivat varmaan yläasteen lopussa kun synnyinkaupunkiin tuli vietnamilaisia pakolaisia. Heihin suhtauduttiin sinällään positiivisesti, mutta kielimuuri oli niin vahva etten varmaan koskaan jutellut yhdenkään heistä kanssa. Olen tänään muutenkin pohtinut tosi paljon sitä, että kaikkein isoin ja pelottavin muuri maailmassa on kielimuuri, sen takaa on kauhean vaikea viestiä. Tuolla tarhassa useimpien ei-suomalaissyntyisten lasten vanhemmat osaavat jo Suomea, joka helpottaa kaikkea kommunikaatiota ihan hirveästi ja vähentää massiivisten väärinymmärrysten riskiä.
Suvin kommentista tulee mieleen kun mun äiti kommentoi somalialaistyttöporukalle heidän hyvää Suomen kielen taitoaan. Tytöt kertoivat syntyneensä Suomessa :) . Mutta joo, sallittakoon meille kaikille pienet lapsukset ja lipsahdukset, on ihan ymmärrettävää ja ookoo jos sanansa asettaa miten asettaa, kun kaikista uusimmista protokollista ja muodoista ei aina vaan kykene olemaan tietoinen. Hyvä tarkoitus lienee tärkein pointti tässäkin.