Välähdyksiä menneestä

Olimme toissa viikonloppuna sienessä perheen kanssa. En ole juurikaan sienestystä harrastanut: lapsuudenperhe ei ollut kovin innostunut luonnossa retkeilystä, muutaman kerran äiti masinoi velvollisuudentuntoisesti meidät sienimetsään, jossa minä keskityin pelkäämään isoja, mädän näköisiä tatteja ja kinuamaan eväitä. En muista meidän poimineen marjojakaan koskaan, äiti ei ollut mikään kodin hengetär ja monet pakastus- ja mehustusoperaatiot (joista jälkimmäinen loppui kun alettiin väittää että alumiini aiheuttaa alzheimerin tautia - äiti on aina ollut kauniisti sanottuna valveutunut kansalainen) suoritettiin nekin jonkinlaisen sosiaalisen pakon sanelemana. Olenkin yllättänyt vanhempani olemalla sekä viljely- ja säilömisintoinen että ihan kohtuullisen hyvä kokki. Luonnosta samoilemisesta en tosin vieläkään saa itse mitään rajattomia kicksejä, tai siis saan, jos luonto on kävely- tai ratikkamatkan päässä eikä siellä ole kovin paljoa hyttysiä tai esimerkiksi niitä limaisia sieniä. Siirtolamökkeily sopii minulle tästäkin syystä hyvin: pidän pienestä, jossain määrin hallitusta ja helposti saavutettavasta luontoelämyksestä, samoilun jätän muille. Tässä taannoin vähän hihitytti kun mietin, josko ilmoittaisimme Lipsin sellaiseen metsämörri-tarhaan, jossa vaelletaan luonnossa ja saadaan voimaa metsästä. Olisipa sitten huvittavaa kun mukula kinuaisi urbaaneja vanhempiaan metsäretkille joka ainoa sunnuntai ja pitäisi vaihtaa kirppisreissut ja pitkät lattet kumppareihin ja teknisiin alusvaatteisiin. No joo.

Joka tapauksessa, sienimetsä sijaitsi suvun mökillä Kirkkonummella. Saalis oli hätkähdyttävä: suppilovahveroa tunki joka mättäästä, kanttarellejakin oli hyvin ja tateilla olisi saanut laina-auton takakontin täyteen. Aika-, taapero- ja vauvapoliittisista syistä poiminta-aika jäi lyhyeksi, mutta saimme silti saalista kuivattavaksi asti. Oli kummallista olla Kirkkonummen mökillä. Viimeksi olin siellä yli kaksi vuotta sitten, Lipsi mahassa, kaivamassa metsästä muutamaa saniaista siirtolamökin pihaa koristamaan. Sitä ennen reissuja oli useammin, ennen siirtolamökin hankkimista useitakin vuodessa, myöhemminkin aina juhannuksena. Ison porukan juhannuspippalot mökillä olivat oleellinen osa nuoruuttani, viimeinen sellainen pidettiin kun olin 30. Muistan kirjoittaneenikin viimeisestä kaverijuhannuksesta tunnepitoisen tekstin, tiesin jo silloin melko varmasti, että viimeistä viedään, että jos hyvin käy, olenkin seuraavana kesänä varmaankin raskaana. Ja hyvinhän se sitten kävi. Oi niitä aikoja! Takaisin en niitä haluaisi, eikä niitä ole varsinaisesti edes ikävä, mutta tuntuu lämpimältä muistella huolettoman hulinaisia päiviä, mökille raahittuja punaviinitönkkiä, soijamakkaroita, sadevarusteita ja aina ehdottoman pakollista kitaraa. Laulun luikkausta aamuun asti, humalaisia tilityksiä, outoja luonnonilmiöitä kuten kiiltomato. Sitä kummallista alkoholin siivittämää herkkämielisyyttä ja avosydämisyyttä, tunnecomboa jota ei enää samalla tavalla tavoita. Viimeisenä juhannuksena muistan meidän ajaneen Lumiksen kanssa Kirkkonummen juna-asemalle ja sitten takaisin ihanissa keskikesän maisemissa. Eksyimme ehkä kerran tai pari, pittoreski kulttuurimaisema kumpuili ympärillämme, kukat kukkivat ja juttelimme kaikkea mitä mieleen ikinä juolahti.

Samalla sienireissulla koin toisenkin menneisyystripin. Haimme nimittäin menomatkalla ystävän pihalta Viherlaaksosta Lipsille polkupyörän ja reteät 70-luvun nukenvaunut. Ystävä muutti maalle, pääsi vihdoin oikeaan sielunmaisemaansa pois Espoosta (ei nyt ole tarkoitus bashata Espoota sinällään vaan tuoda esiin laajemmin se seikka, miten meillä kaikilla on oma sielunmaisemamme, minulla se on urbaani ja tällä ystävällä maaseutu). Ystävällä on suunnilleen Lipsin ikäinen taapero ja kaksi vanhempaa lasta ja hakureissullamme muistin ensimmäisen pidemmän vaunureissuni, katsomaan tämän ystävän vastasyntynyttä vauvaa. Reissullamme oli toinenkin motiivi, menin ostamaan kätkythälytintä, jonka jälleenmyyjä sattui myös asumaan Viherlaaksossa. Lipsi oli kolmikuinen, saman ikäinen kuin Juhannuspoika nyt. Reissu jännitti minua, koska luvassa oli harhailua pariinkin eri osoitteeseen. Eniten kai pelkäsin, että mitä jos vauva alkaakin kesken kaiken itkeä ja sitten minun pitää yrittää imettää rintakumin kanssa tai antaa pulloa. Satoikin pikkuisen, eikä jälleenmyyjän kotiin ollut helppoa löytää. Kun lopulta, sateisen harhailun jälkeen saavuin ystävän ja tämän miehen ja vauvan kotiin, olin helpotuksesta lötkö. Kotimatka bussissa oli jo vähän liikaa vaikka Lipsi nukkui senkin ajan tyytyväisenä. Muistan soittaneeni L:lle Helsingin rautatieasemalta ja käskeneeni tulla Karhupuistoon vastaan, koska nyt meni kuppi nurin ja itkettää, byää. Nykyään en edes oikein tavoita, mikä tuossa reissaamisessa niin jännitti, pahin mitä olisi voinut tapahtua, olisi varmaan ollut, että Lipsi olisi alkanut huutaa. Muistelenkin usein hellyydellä sitä kahden vuoden takaista esikoisvauvan äitiä, joka olin. Etenkin sellaisissa tilanteissa kuin viime maanantaina, jolloin luotsasin tuplarattaat bussiin, vauva alkoi huutaa, kaivoin sen imetettäväksi, Lipsi rähisi ja kitisi ja renkutti itseään rattaissa ja sitten bussiin tulikin toiset lastenvaunut. Siinä kyllä zen-pisteet ropisivat päälleni ja kärsivällisyyden sädekehä kiillottui, en edes muistaakseni kiroillut, ainakaan ääneen.