Puhu imetyksestä

Nyt on imetysviikko. Sen kunniaksi ajattelin kirjoittaa omista imetyksistäni. Kummankin imetykseni alkutaivalta leimasi hankaluus: Lipsin kohdalla maito ei noussut ajoissa ja imetysote oli ihan poskellaan ja jouduimme puljaamaan rintakumin kanssa kolme kuukautta. Näin jälkikäteen ajatellen olen tajunnut, että juuri rintakumi heikensi maidontuloani sen verran, että Lipsin paino nousi hitaasti ja jouduimme antamaan hänelle lisämaitoa pullosta. Lisämaidottelu oli monella tapaa kivakin juttu: ymmärrys pullosta imemisestä säilyi ja hysteerinen esikoisvauvan äiti sai nukkua yhtenäisiä unia aamulla, kun isä pullotti vauvan. Tämä isän osallisuus on mielestäni yksi tärkeä, suotta vähätelty seikka joka puoltaa osittaisimetystä. Pullottelun sujuessa saatoin käydä uimassa ja rakukurssilla eikä vauvan ruokinnasta syntynyt paniikkia. Minun oli nimittäin pitkään vaikea luottaa siihen, että pystyn tosiaan omalla maidollani ruokkimaan vauvan. Ostin sähkökäyttöisen rintapumpun todettuani, ettei käsikäyttöinen toiminut. Sitä ennen ehdin soitella Folkhälsaniin ja kysellä sairaalapumppua vuokralle, mutta se meni tosi hankalaksi. No, kun siinä kolmen-neljän kuukauden iässä pääsimme eroon rintakumista, muuttui imetys auvoisaksi. Julki-imetys oli helppoa (kunnes Lipsi alkoi kiinnostua ympäristöstään enemmän) ja yösyötöt hoituivat helposti. Siirryimme perhepetiin kun Lipsi oli suunnilleen seitsenkuinen: siinä vaiheessa hän tuntui kyllin jäntevältä ja reippaalta, etten mitenkään voisi vaikka epähuomiossa nukahtaa sen päälle (tällaista pelkoa minulla ei kakkosen kanssa enää ole). Vaikka imetys alussa takkuilikin, säästyin täysin kaikilta rintatulehduksilta, tiehyttukoksilta tai arpisilta nänneiltä, varsinaista kipua en juurikaan kokenut. Jatkoin imetystä Lipsin kanssa suunnilleen tasan vuoden ikään siten, että pari viimeistä kuukautta mentiin pelkillä yösyötöillä. Imetyksen lopettaminen ei olisi voinut sujua paremmin, tuntui että teimme sen täydessä yhteisymmärryksessä. Lipsi ei enää jaksanut keskittyä päivätissittelyyn ja minä halusin jo libidoni ja hedelmällisyyteni takaisin (olihan suunnitelmissa ruveta aika pian uusiin vauvantekohommiin ja sitä ennen halusin elää läpi muutamat kuukautiset - kuulostanee hullulta mutta ehkäisypoliittisten syiden takia minulla ei ole ollut menkkoja melkein kymmeneen vuoteen). Huomasin imetystä vähentäessä kummallisen mielialadyykkauksen, olin muutaman viikon tosi itkuinen ja herkillä, ihan kuin jossain venytetyssä pemssissä. Tämä on vissiinkin yksilöllistä, ystävä taas sanoi että hänellä pää ja mieli kirkastuivat kun imetys loppui.

Juhannuspojan kanssa imetyshaasteet piilivätkin muualla. Raskausaikana rinnat olivat tosi arat koko ajan ja pidin sitä hyvänä merkkinä. Edellisen imetyksen lopettamisesta oli alle vuosi, joten ajattelin että tisseillä on vielä muistissa vanha meininki. Kun poika syntyikin äkkiarvaamatta viisi viikkoa etuajassa, ei hän tietenkään jaksanut syödä tissistä eikä ihan aluksi edes pullosta. Ensimmäiset puolitoista vuorokautta ruoka meni nenä-mahaletkun kautta ja sisälsi luovutettua äidinmaitoa, johon tirautettiin omat vaatimattomat ternimaitotippani. Lypsin sairaalassa ahkerasti, koska mitään muutakaan tekemistä ei oikein ollut ja tällä kertaa uskoin ihan eri tavalla siihen, että maito tosiaan nousee. No, nousihan se, ja paljon nopeammin tällä kertaa varmaankin siitä ahkerasta pumppauksesta johtuen. Rinnat olivat ihan yhtä kipeät, kuin tulikuumat jättimäiset tiiliskivet ja ehdin taas ihmetellä, että tällaistako se tulee olemaan ja vauva nyt ei ainakaan saa otetta tällaisesta kivikovasta pallosta. Tietysti kipu laukesi siihen kun maito alkoi tosissaan herua ja sitten sitä tulikin hyvin pumpulle. Vauvaa syötettiin pari ekaa viikkoa pienestä ja kapeatuttisesta sairaalan "kertakäyttö"pullosta, jollaisen vohkin kotiinkin, kun pelkäsin ettei vauva osaa juoda muunlaisesta tutista. Imetystä kehoitettiin harjoittelemaan mutta ei liikaa, ettei vauva väsähtäisi totaalisesti. Kotona lypsin siis joku kuusi-kahdeksan kertaa päivässä (ihmeen hyvin sen jaksoi, muistan olleeni aika aurinkoinen vaikka tuosta olisi voinut repiä kauheat angstit) ja merkkasin määrät ylös. Juhannuspojan paino nousi koko ajan hyvin ja vähitellen imuote alkoi sujua. Voi sitä tunnetta! Kun istuin nojatuolissa imettämässä, vauva imetystyynyllä lupsuttamassa, tuntuivat velatkin saatavilta ja kaikki onnelliselta, helpolta ja sujuvalta. Imetyshormonien ja onnistumisen yhdistelmä oli jotain niin huumaavan ihanaa, etten sitä varmaan ikinä unohda.

Nyt imetys on jatkunut sujuvana jo neljä kuukautta. Juhannuspoika saa satunnaisesti lisämaitoa, mutta luotan aika hyvin omaan tuotantooni. Hänellä on ennenaikaisuudesta johtuen lievää anemian poikasta, tai oikeastaan arvot ovat viitearvojen sisällä mutta hieman alarajalla. Tähän määrättiin pieni määrä lisärautaa, mutta neuvolalääkäri piti rautalääkettä turhana ja ehdotti sen sijaan kiinteiden aloittamista. Olemme pohtineet jonkinlaista kompromissia, että antaisimme rautaa joka toinen päivä ja aloittaisimme maistelun pikkuhiljaa. Rauta aiheuttaa vatsanväänteitä, joten siksikin välttäisimme sitä mieluusti.

Olen ajatellut jatkaa imettämistä niin kauan kuin se hyvältä kummastakin tuntuu. En siis suhtaudu ajatukseen taaperoimetyksestäkään mitenkään vieroksuen. Imetyksen pahin sivuoire, libidon lamaantuminen korjaantuu kokemukseni mukaan pikku hiljaa, kun imetys luontevasti vähenee. Eikä se asia huoleta nyt lainkaan, kun tiedän kokemuksesta, että asiat kyllä korjaantuvat. En olisi etukäteen uskonut rakastuvani imetykseen näin paljoa ja olen onnellinen että saan siitä niin paljon iloa ja läheisyyden tunnetta. Ehkäpä on niin, että kun kummallakin imetyskerralla on joutunut näkemään aika paljon vaivaa, että asiat sujuisivat, asiasta osaa iloita aivan erityisesti!