Kosketus

Mietin aina välillä kosketusta, sen moninaisuutta, luontevuutta ja epäluontevuutta, omia rajoja. Nyt kun omassa elämässä on kaksi lasta, on kosketuksen ja fyysisen läheisyyden kanssa tekemisissä jatkuvasti. Pienellä vauvalla ei vielä ole rajoja, se on pohjattoman luottavainen ja tulee aivan kiinni. Imettäessä, nukkuessa, kantaessa vauva saa ja antaa jatkuvaa läheisyyttä ja usein tunnen, miten onni ja turva ja rauha risteilevät välillämme ja kietovat meidät suloiseen symbioosiin. Erityisen suloiselta ja haikealta läheisyys tuntuu kun tajuaa, ettei tätä tosissaan tule kestämään kauaa. Kun vauva alkaa liikkua, se alkaa suuntautua ulospäin maailmaan, kiemurtelee sylissä, pötöilee ja hilluu ja haluaa tutkia ympäristöään. Alku Juhannuspojan kanssa ei ennenaikaisuudesta johtuen sisältänyt aivan niin paljoa läheisyyttä kuin täysiaikaisen kanssa olisi sisältänyt, vauva oli ensimmäisen vuorokauden tarkkailussa ja nenämahaletkussa lämpöpatjalla ja senkin jälkeen useita päiviä huoneessani sinivalohoidossa ja jokainen sylittelyhetki oli pois parantavasta valosta. En silti muista kärsineeni tuosta erityisemmin, ajattelin luottavaisesti että kyllä se läheisyys tulee korvattua lähitulevaisuudessa. Ja sainhan toki vaihtaa vaippaa ja syöttää ja sylitellä. Enkä usko että vauvakaan siitä joutui kärsimään, tai siis, se olisi varmaan kärsinyt huomattavasti enemmän hoidotta kuin sylittä jäämisestä ensimmäisen vuorokauden aikana.

Tuo sairaalassa vietetty vajaa viikko oli myös ensimmäinen pidempi erossaolojakso Lipsistä. Sekin tuntui ihan siedettävältä, tiesin että lapsukainen on isänsä hyvässä hoidossa. Tietysti erossaolo itketti mutta oli myös helppoa nukkua ilman pötkylöivää petikumppania, sen vähän mitä sairaalassa sai nukuttua. Lipsi osoitteli minulle vierailuilla vähän mieltään mutta pyrki toisaalta syliin, lohdutettavaksi vauvaksi. Nyttemmin en ole kaivannut erossaoloa öisin, Lipsi ei esimerkiksi ole koskaan ollut yökylässä (vaikka tästä on kuultu parilta sukulaiselta) eikä siihen ole mitään kiirettä. Juhannuspojan kanssa rupesin vastoin luulojani nukkumaan perhepedissä melkein heti, se tuntuu yöimetysten kannalta helpoimmalta ja on muutenkin hyvin ihanaa. Siitäkään ei ole kiire pois, vaikka tiedänkin jo, että vierustoveriin tottunutta lasta on vaikeaa totuttaa nukkumaan yksin, olen valmis näkemään sen vaivan - sitten joskus. Nyt nukutaan viekussa.

On hassua ja haikeaa tajuta, ettei kaksivuotias kaipaa enää samalla lailla läheisyyttä kuin pienempänä. Sillä on jo monta taaperomaista toimitusta ja puuhaa, kavereita ja tapahtumia koettavana. Se koettelee rajojaan juoksemalla aika kauas äidistä ja riehaantumalla nauramaan kun sitä kielletään. Sitten se teputtaakin takaisin helmoihin. Mutta näin muistelemalla vasta tajuaa, millaista muutosta taaperon mieli käy jatkuvasti läpi: vielä viime jouluna Lipsin ollessa vähän vajaa puolitoistavuotias, se halusi olla sukujoulussa käytännössä jatkuvasti jonkun sylissä, mieluiten sukulaismiehen, joka muistuttaa aika paljon Lipsin tuffaa (isoisä satakuntalaisittain). Enää tuollaista sylittelyä ei tapahdu kuin hetkittäin. Toivon silti, että perheessämme säilyisi aina halimis- ja pussaamiskulttuuri vahvana sekä lasten että aikuisten välillä. Omassa lapsuudenperheessäni läheisyyttä riitti paljon kun olin pieni, mutta ainakin isän kanssa kosketus loppui omaan teini-ikään eikä ole koskaan tullut takaisin. Pitää varmaan jo etukäteen varautua henkisesti siihen, että omat lapset alkavat jossain ikävaiheessa hylkiä haleja ja toisaalta yrittää parhaansa, ettei niin kävisi. Ettei halailussa ole mitään noloa, lässyä tai pervoa.

Itse toimin aikuisten kanssa aika ambivalentisti. Minulla on omat, fyysiset rajani mutta ne elävät vastaanottajan mukaan. On ihmisiä, joita en koskaan voisi kuvitella halaavani ja sitten taas ihmisiä, joita halaan joka kerta tavatessamme ja erotessamme ja ehkä myös kesken tapaamisen. Noin ylipäätään tuntuu, että kosketuskulttuuri on Suomessa muuttunut paljon vapaamielisemmäksi ja rennommaksi. En parikymppisenä halaillut ketään (paitsi poikaystävää) muuta kuin tosi kännissä, nyt sitä saattaa kapsahtaa kaulaan aika spontaanistikin. Toisaalta on vanhoja rakkaita ystäviä, joiden kanssa ei juuri koskaan halaa, mutta silti kokee heidät läheisiksi. Halaamis-orientoituneet ihmiset ovat silti kyllä ihania ja jotenkin lumoavia, koska en ehkä itse ole kuitenkaan niin herkkä halaamaan että huomaan usein odottavani toisen tekemää aloitetta. Esimerkiksi blogiskeneen tutustuessani tuossa nollaluvun loppuvuosina olin kerrassaan vaikuttunut siitä, miten moni halasi jo yhden tapaamisen jälkeen. Tykkään kyllä tästä nykyisestä, vapaamielisestä ja jäykistelemättömästä kulttuurista tosi paljon (pidin juuri tässä, kirjoittamisen ohessa miehelleni innostuneen monologin siitä, miten mahtava keksintö sosiaalinen media on - sain ystävältä Jyväskylästä postitse liput Kirjamessuille ja suunnittelin, mitä lähetän kiitokseksi) kaikissa mahdollisissa konteksteissa. Sen sijaan mitään keski-eurooppalaista poskipusukulttuuria en kaipaa, en osaisi sellaista kevyttä sievistelyä jossa ei ole mitään syvyyttä. Halaaminen on sentään aika intiimiä. Kaikkein hämmentävintä ja hienointa on halata sellaisen ihmisen kanssa, jolla on vahvat omat rajat ja joka suhtautuu ulkomaailmaan hyvinkin varautuneesti. Minulla on parikin tällaista miespuolista sukulaista ja koen ne muutamat vaihdetut halaukset erityisen merkityksellisiksi.

Tietysti on olemassa myös nihkeitä ja ei-toivottuja kosketuksia. Joistain miehistä tulee erityisesti kännissä varsinaisia hypylöijiä ja iholletunkijoita ja niistä tulee pysyteltyä selkeästi kauempana. Ylipäätään hyvin lähelletuleva keskustelu, kädestä pitäminen ja taputukset pitää tehdä aivan tietyllä tapaa, etteivät ne tunnu kiusaannuttavilta tai alentuvilta. Hoiva-alalla, josta tiedän melko vähän mutta koko ajan enemmän kun alkaa olla kokemusta päivähoidosta, kosketus on osa työtä. Sitä on jännittävä kuvitella, että tuleeko kosketuksesta mekaanista vai säilyykö esimerkiksi lasten kanssa työskentelevillä eleissään aito hellyys? Juhannuspojan synnytyksen hoitanut (tai minähän sen hoidin, ehhehhee) kätilö oli tässä kosketusasiassakin aivan uskomattoman ihana: hän onnitteli minua synnytyksen jälkeen oikein kunnon rutistuksella ja kävi vielä katsomassa Juhannuspoikaa ja minua jälkikäteen vastasyntyneiden valvontaosastolla ja silitti kättäni ohimennen lohduksi. Se oli ihana kosketus, se.

Nyt pitää lopettaa, koska taaperoa raapaisi kissa ja vaikka naarmu onkin lähes näkymätön, tarvitsee taapero muumilaastarin ja erityisen paljon halauksia.