Lupiinin lomapäiväkirja

Lomailua on nyt viikko takana, ja kolme edessä (tosin välissä on yksi työviikko), ah! Olen päättäväisesti koulinut itsestäni ”apua, on jo loman kolmas päivä enkä vieläkään ole käynyt kauppatorilla kori käsivarrella”-paniikin ja keskittynyt hyväntuulisen kunnianhimottomaan kesäpuuhasteluun. Eilen kävimme L:n kanssa Helsingin kaupunginmuseossa Mika Waltarin jäljillä- näyttelyssä, jossa esiteltiin lähinnä 20-luvun valokuvia nousevasta Töölöstä. Perusnäyttelykin oli sympaattinen, mutta kummasti ja vähän hönösti museoissa melkein eniten mieltä kiinnittävät esineet ja asiat kymmenen-parinkymmenen vuoden takaa. Tai ainakin tunsin itseni varsinaiseksi juntiksi taivastellessani kovaan ääneen vitriinissä olevaa leipäkonetta, ”just tollanen meillä oli, voi että sentään!”. Vaikka historiaahan se leipäkonekin on, siinä kuin ylimysnaisen kenkä 1800-luvulta. Ja meillä tosiaan oli peräti kaksikin leipäkonetta, tosin eri aikoina. Leipäkoneet valmistivat kolmihenkiselle perheelle lapsenpäätä isomman, lieriömäisen leivänjuntturan, jossa oli reikä keskellä. Leipäkoneen leipoma leipä oli hyvää tasan puoli tuntia valmistumisesta, sen jälkeen se muuttui kovaksi ja tiiviiksi jänkiksi jota edes ahne ja ruokaa aina tilaisuuden tullen siekailematta varastava beaglemme ei suostunut syömään. Vonguin isää leipomaan koneella joskus edes pullaa mutta koska se olisi vaatinut yön aikana heräämistä (vissiin rusinoiden tai joidenkin takia) joten aamusta toiseen koneessa odotti terveellisen harmaa graham-juntti. Lopulta kieltäydyin kategorisesti syömästä leipäkoneen leipää (en tosin muista oliko tämä samaan aikaan jolloin kieltäydyin syömisestä kategorisesti muutenkin) ja vähitellen kone muutti ulkovarastoon.

Juhannusta ja muutakin juhlaa on ehditty viettää. Juhannus kului perinteiseen tapaan Kirkkonummella, tänä vuonna mukana oli harvinaisen monta uutta ihmistä, mikä teki tapahtumasta ihan tietynlaisen, ehkä intensiivisemmän kuin aiempina vuosina.Minulla on joskus tapana ottaa vähän liikaakin vastuuta ihmisten viihtymisestä ja alan herkästi sureksia jos joku tuntuu vähän alavireiseltä tai vetäytyvältä. Tällä kertaa kuitenkin oivalsin, että ihmiset noin ylipäätään osaavat huolehtia omasta hauskuudestaan ja mikäli joku tuntee olonsa hiukan vaisuksi ja väsyneeksi ei mitenkään johdu minusta. Grillasimme, saunoimme ja lauloimme hmm... erotiikka- ja työväenlauluja sekä soitimme kesäisen kitchejä suomihittejä. Koska tapanani on tallentaa onnellisia hetkiä, mieleeni on tallentunut tarkasti aattoillan hetki rannassa, kokko, tummansininen järvi ja heiluvat koivunoksat, taustalla tiekunnan juhlien trubaduurin loistava Edith Piaf-tulkinta sekä juhannuspäivän aamun auringonpaisteinen hengailu pihakeinussa, keskustelu joka taukosi kun tivoliaudiosta alkoi soida Georg Otsin Saarenmaan valssi. Itselleni kyseinen laulu on kyynelehdittävän rakas siksikin, että se oli häävalssimme. Olen erityisesti hiukan krapulaisena altis kaikelle liikutukselle, meinasin tirauttaa muutamaankin kertaan juhannuspäivänä, silkkaa iloisuuttani ja haikeuttani ja sitä, että kaikki on ihanaa ja katoavaa.

Olemme oleilleet pikkumökillämme ja hämmästelleet lämpöpenkin elinvoimaista satoa. Salaattia tulee ovista ja ikkunoista, samoin hyvänheikinsavikkaa ja mangoldia. Ruoanlaitto omista kasviksista antaa aivan erityistä tyydytystä jota ei lainkaan himmennä se, että tiskivesi pitää lämmittää vedenkeittimellä. Mökillä saa sitäpaitsi maailman suloisimmat unet, tupa on pimeämpi kuin makuuhuoneemme eikä kukaan hoilota ikkunan alla. Olen nukkunut mökillä yksinkin vaikka olenkin siinä hommassa vähän huono. Kirpputorilla on tullut luovuttua turhimmista kamoista (on hyvin tyydyttävää myydä neliskulmainen, korkeankapea rakukeraaminen ruukku eurolla vaikka sen TAVALLAAN haluaisi pitää mutta tietää ettei sille löydy sopivaa kasvia kuitenkaan, saa vähän koulittua sisäistä hamsteriaan) ja haalittua muutama lisää, eihän nyt ankanmuotoista piparimuottia tai meksikolaista, keraamista elämänpuuta voi jättää toripöydälle!

Tänään vietimme L:n kanssa yksivuotishääpäiväämme toteuttamalla pitkään puhutun kanavaristeilyn. Vaikka taivas näytti myrskynmerkkejä uskaltauduimme sightseeing-laivan kyytiin ja tilasimme pullon cavaa. Risteily oli hieno, se kierteli Suomenlinnasta Laajasalon ja Jollaksen kautta Tammisaloon ja palasi takaisin Herttoniemen ja Kulosaaren kautta. Pidän aivan erityisesti Itä-Helsingin rannoista ja saarista, niiden Jugend-huviloista ja jyrkistä graniittikallioista. Näimme myös laulujoutsenemon joka kantoi selässään kahta poikasta. Risteilyn jälkeen kuuntelimme Hasse Wallin Jimi Hendrix-tulkintoja Kappelin terassilla ja tepastelimme Bossaan syömään. Vaikka mielikuvani lattarisafkoista (Kuuban-kokemuksena) eivät ole kauhean kummoiset, onnistui paikan ruoka yllättämään iloisesti; parapähkinäkeittoa, paistettua banaania ja moniaita salaattilajeja bossanovan tahdissa. Bussaikataulupoliittisten syiden nojalla olimme pakotettuja käymään puolikkailla Rymy-eetussa, tulipa siis sekin paikka koettua ilman pöydillätanssimista.

Koska vanha lapsuudenpankkini Nordea on ystävällisesti järjestänyt minulle pienen rahayllätyksen(!!) saatan huomenna mennä haaskaamaan ansaitsemattomiani kantakaupungille. Aikomuksenani on ostaa kunnollinen ja kaunis, säitä ja aikaa kestävä olkalaukku, ihana makeanvedenhelmikoru (mikäli löydän halvan) sekä LENKKARIT. Viimemainittu ostos aiheuttanee pientä päänvaivaa, haluaisin kokomustat sellaiset, en siedä mitään räikeänvärisiä sporttiraitoja tai ilmatyynyjä tai hetilikaantuvaa valkoista. Ostan ehkä myös urheiluhousut. Apua. Edelliset sellaiseni roikkuvat työpaikan kuntosalin pukuhuoneessa muovikassissa, ne ovat nyppyiset ja tummansiniset ja inhoaherättävät. Vaikka tavaravarustelu on noin periaatetasolla perseestä, urheilun ollessa kyseessä ne toimivat varsin innoittavasti. On nimittäin paljon kivempaa vesijuosta viininpunaisessa rintakuppiuimapuvussa kuin Tarjoustalon halvimmassa mustassa, johon vesijuoksuvyö on hiertänyt läpinäkyvän raidan navan yläpuolelle.