Tyhjä ja täynnä

Ei sillä, etteivätkö maanantait olisi usein muutenkin sumeita päiviä. Mutta kun maanantai tarkoittaa kesäloman lopullista loppua, univelkaa ja pakollista paskanjauhantaa siitä, miten loma meni (puhumattakaan nyt itse työstä) ei helottava aamuaurinko paljoa hymyilytä. En oikeastaan tajua, miksei lomaltapalaajille sallita hiljaista ja pehmeää laskua työelämään ja arkeen. Ensimmäisen päivän saisi viettää puhumatta ja rauhassa, töitäkin saisi tehdä omaan tahtiin.

Oikeasti lomani meni ihanasti, tein juuri sopivasti kaikkea kivaa ja rentouttavaa. Hiukan neuroottisesti vääntämäni kesälomalla tehdään sitä ja sitä -listanikin tuli täytettyä yllättävän hyvin. Talviturkin heitin vasta viime viikonloppuna ystävien häissä, mutta vesijuostua on tullut aivan kiitettävästi. En näe tarpeelliseksi harrastaa sen sorttista itsepetosta, että väittäisin olevani jotenkin riippuvainen liikunnasta, mutta yllättävän tärkeäksi siniseen vyöhön sonnustautuminen on tullut.

Tunnen olevani täynnä kaikkea: ihmisiä ja punaviiniä, naurua ja matkantekoa, puhetta ja puhetta. Samaan aikaan ja samasta syystä olen tyhjä kaikesta, tuntuu että nyt ei irtoa mitään. Tyhjäntäysi oli tuntuu myös yleisenä ärtymyksenä ja haluna sulkeutua. Helmasyntini, asioiden kääntäminen itseen saa minut yliherkäksi muiden sanoille, näkemään piikkejä ja vihjeitä, vaikka toisella tuulella pitäisin samaa luottamuksenosoituksena. En ole itkenyt pitkään aikaan, miksi olisinkaan, mitään itkun aihetta ei varsinaisesti ole ollut. Tällä hetkellä sisälläni on kuitenkin jokin möykky (varmaankin se, joka tekee minulle täyden olon) odottamassa laukeamistaan. Ehkäpä katson lähipäivinä jonkin laskelmoidun itkunappulaelokuvan, kuten Amelien (etenkin sen kohdan, jossa Amelie kuljettaa sokeaa miestä metroasemalle ja kuvailee hänelle ympärillä olevia kauppoja ja ihmisiä ja tapahtumia ja joka laukaisee minussa aina refleksinomaisen itkun) tai vastaavaa. Mikä on huomattavasti parempi vaihtoehto kuin ajautua riitaan äidin kanssa ja katua sitten ilkeitä sanojaan.

Olen juonut tänä aamuna niin monta kuppia kahvia, että selkääni sattuu. En tiedä, olenko fysiologinen kummajainen tämän selkäpuolinärästykseni kanssa, mutta nävertävän kivun keskellä minua melkein naurattaa pidellä selkää eikä vatsaa. Samalla kaipaan heleänkeltaista, itsepoimittua sitruunakissanminttuteetä punaisen tuvan kuistilla, siitä ei tule vapinaa eikä vatsakipua.

Eilen, aamu-uinnille (tai oikeastaan aamuvesikävelylle, nyt on testattu sekin, että luonnonvesissä voi vesijuoksennella) polskahtaessani sain vasempaan peukalooni tikun. Tikku tykytti ja punoitti sormessani, kunnes äsken sain sen irti hampaillani. Kumpa voisin tehdä saman ajatuksilleni, nyppäisin päästäni sen tikun, joka saa minut nyt tykyttämään ja vie huomioni, pyörittää ajatuksia samoissa teemoissa ja kalvaa.

Kesän kohokohdat on koettu, olen tyhjä ja täynnä. Mitä alkaisin odottaa seuraavaksi?