perjantaina, tammikuuta 20, 2012

Ihmeellinen hetki

Tapasin tänään kaksi päivää vanhan vauvan. Vauva on lasteni ensimmäinen serkku, pikkuinen ja nyrpistelevä olento valkoisissa vastasyntyneen vaatteissaan. Miehen sisko oli kokenut hyvän ja hyvin tyypillisen synnytyksen, sellaisen joka alkaa supistuksilla ja etenee vääjäämättä ponnistusvaiheeseen ja välissä saadaan puudutusta ja harjoitellaan ponnistamista. Käly oli päässyt vauvoineen kotiin ihan ennätysnopeasti ensisynnyttäjäksi, maitokaan ei ollut ehtinyt vielä nousta. Oli hyvin koskettavaa tavata paitsi sukulaisvauva, myös aivan tuore esikoisvauvan äiti. Niin moni tunteista oli tuttuja: hämmennys, herkistyminen, pelko siitä että onnistuu jotenkin vahingoittamaan vauvaa, huoli maidon noususta, häilyminen kahden maailman välillä. Jossain vaiheessa tapaamista käly vetäytyi vauvan kanssa makuuhuoneeseen harjoittelemaan imetystä pienen kirahtelevan olennon kanssa ja minä pyysin lupaa päästä imettämään omaani. Siinä sitten imetimme vierekkäin hämärässä vihreiden seinien rajaamassa pesässä, puhuimme synnytyksestä, mietimme imetyksen kiemuroita, muistelimme Juhannuspojan äkkisyntymää, kumpikin päästi pienet itkut. Ihmeellistä ja ihanaa, äidiksi tulo ja äitinä oleminen. En ole koskaan kokenut mitään niin valtavaa.

4 kommenttia:

  1. No pikku itku tuli tästä tekstistäkin. On se.

    VastaaPoista
  2. On se tosiaan! Äidiksi tuleminen ensimmäistä kertaa sisältää niin monenlaisia tunteita joista kaikki ei suinkaan ole vaaleanpunaisia. Muistan itse taksimatkan Kätilöpistolta kotiin vauvan ja miehen kanssa. Oli heleä elokuun päivä ja nähtiin matkalla mielenosoitus. Oli perin ällistyttävää tajuta, että täällä se maailma on jatkanut kulkuaan vaikka oma on mullistunut. Ja kaikkeen onneen sekoittui myös ahdistusta muutoksen totaalisuudesta. Siksi toisen lapsen saaminen on kanssa omalla tavallaan ihan spessu kokemus, kun mukana ei ole yhtään samalla tavalla sitä alkujärkytystä ja osaa luottaa kykyynsä pitää vauva hengissä.

    VastaaPoista
  3. Itseäni liikuttaa ihan pienissä lapsissa se, kun ei yhtään tiedä millaisen elämän he luovat.. :) Kaikki, ihan KAIKKI, on heillä vielä edessä! Kävelemään ja puhumaan oppiminen, koulu, ensimmäinen ihastus.. Ja ilot muutenkin - ja sitten surut!

    Sitten sekin tuntuu hassulta, että joku oikeasti syntyy esim. vuonna 2012. Että jollekin SE on syntymävuosi! Se tuntuu oudolta, kun itse on syntynyt niiii-iin kauan sitten, ja erilaisessa maailmassa. Mietin millainen maailma on sitten, kun vauvat ovat kolmekymppisiä.

    VastaaPoista
  4. Joo, mua ei lakkaa ällistyttämästä se, että jonkun syntymävuosi voi olla vaikka 2009! Ja se, että omien lasten synnyinajat on niiden syntymäpäiviä ensisijaisesti eikä päiviä, jolloin muistelen tunteellisesti synnytyksiäni (hahhaa, sepä vasta olisi ihan major-noloa lapsille etenkin vanhempana, äiti joka jorisee lapsivedestä ja välilihasta synttärikakun ääressä).

    Jännää, kolmenkymmenen vuoden päästä meillä voi hyvinkin olla vaikka nyt, öö, tummaihoinen pressa!

    VastaaPoista

Hei anonyymi! Keksithän itsellesi nimimerkin kommentoidessasi! Lisää huomattavasti vastaushalukkuuttani! Pus!