sunnuntaina, helmikuuta 24, 2013

Ystävyyden kauneudesta

Eilen oli rakkaan ystävän polttarit. Voisin jopa sanoa että parhaan ystävän, vaikka en haluakaan läiskiä leimoja ystäviin, kun ne ovat kaikki uniikkeja ja omalla tavallaan tärkeitä ja parhaita. Mutta tämän kyseisen ystävän kanssa meillä on niin pitkä ja erityinen historia, että olemme oikeastaan siskoksia. Polttarit olivat hulvattomat, sankarin näköiset, euroviisu-teemaiset, kuoharipitoiset, sisälsivät runsaasti laulua ja naurua. Ja saunaa ja saunaoluita. Sain tuossa taannoin ystävältä vinkin huoneistohotellista Skattalla ja vuokrasimme sellaisen yhdeksi yöksi. Suosittelen lämpimästi talvipolttareihin ja mihin tahansa vapaamuotoisiin juhliin ei-kesäaikaan. Iso kaksio keittiöllä ja saunalla, mahdollisuus yöpyä neljälle (vaikka taisi sinne jäädä useampikin yöksi), muhkeat puitteet arvo-jugend-alueella, lyhyt matka baareihin jne.

Koostimme morsiamesta kansion, johon jokainen oli koonnut muistoja, kuvia ja ajatuksia ystävyydestä. Itse tein skandaalilehti-tyyppisen kollaasin (olipas mukava pitkästä aikaa käyttää ammattitaitoaan ja kyhätä indesignillä näköislehti) jossa morsio näyttäytyi varsinaisena krebaajana. Osa polttarilaisista, opiskelukaveriporukka, on reissannut paljon yhdessä ja kuultiin monta hervotonta muistoa kaukomailta, yleensä ryyditettynä riisiviinalla ja palovammoilla ja alkuasukastatskoilla.

Viimeinen muisto oli kuitenkin erilainen, vakavampi ja niin kaunis, että painoin sen mieleeni ja vuodatin kyyneleitä sitä kuunnellessani. Morsiamen opiskelukaveri kertoi porukkamatkasta kaukoitään, siitä miten todella kipeästä erosta oli lyhyt aika ja kertojasta tuntui, kuin hän olisi ollut puolikas, amputoitu. Reissuun kuului jonkinlainen paikallisen longhousen riitti, jossa juotettiin riisiviinaa ja lopulta heitettiin läheiseen jokeen. Joki oli ollut lämmin ja pyörteilevä, mutta jaloissa oli tuntunut kylmän pohjavirran imu. Tämä opiskelukaveri kuvaili, miten se kylmä pohjaimu oli kuin isoäidin kosketus, ja miten se tuntui hetken houkuttelevalta antautua. Mutta sitten ystävät olivat siinä ympärillä käsivarsineen, lämmin joki ympäröi joka puolelta ja kannatteli pinnalla, ystävät kannattelivat pinnalla. Hän puhui tärkeästä siirtymäriitistä, oivalluksesta siellä lämpimässä joessa. Tarina oli uskomattoman runollinen ja symbolinen, niin kaunis ja liikuttava, että me kuulijat olimme hiljaa monta minuuttia ja useat pyyhkivät silmiään.

Ja sitten vedettiinkin singstareja, euroviisuja ja taistiksia sikinsokin. Humalluttiin, rampattiin tupsulla, saunottiin, naurettiin. Oli ihana päivä. Ja on ihanaa olla aikuinen ja tajuta aina uusiksi sama asia: ystävyydet ovat helppoja, kypsiä, muotoutuvia. Jotenkin näiden hylkäämisenpelko-testaaminen-symbioosi -kutkeiden loistaminen poissaolollaan ystävyyksissä on ollut niin äärettömän vapauttavaa. On ihanaa tajuta, että ystävyyssuhteet ovat ja saavat nimenomaan olla helppoja, voimaa ja iloa antavia. Luulen kasvaneeni tässä kohtaa itse juuri perheellistymisen myötä (en väitä että perheellistyminen on tie aikuisuuteen tai mitään, minulla nyt vain kävi näin)  ja jättäneeni taakseni tarpeen tehdä ihmissuhteista vaikeita ja analysointia kaipaavia. Ainakin useimmiten. Samalla tavalla on helppoa, nykyään, tulla toimeen myös satunnaisten tuttujen kanssa, osaa tuosta polttariporukasta en tuntenut laisinkaan ja silti bondasimme ja hauskaa oli. Sellaista, että varmaan taas häissä tulee naurettua ja höpötettyä. Ja ehkä johonkuhun tutustuttua enemmänkin.

perjantaina, helmikuuta 22, 2013

23

Facebookissa kiersi pariin otteeseen ikä-haaste, jossa siis jaeltiin toisille ikiä ja toiset sitten kertoivat mitä siinä iässä ovat tehneet. Kaikki te varmaan tämän meemin tiedätte. Aloin pariinkin otteeseen kyhätä vastausta, mutta syystä tai toisesta vastaukset tuntuivat liian intiimeiltä noinkin sosiaaliseen mediaan. Kamppailen muutenkin jatkuvasti nettiavoimuuden kanssa ja Facebookissa tulee aika helposti ajauduttua liiankin paljastaviin päivityksiin tai osallistuttua väittelyihin, jotka jälkikäteen vähän nolottavat. Yritän pitää Facebookin lähinnä hyväntuulisena helppona mediana, koska väärinymmärrysten vaara on suuri enkä jaksa mitään oikomis-selvittely-saagoja.

Mutta siis, sain Periaatten Naiselta iän 23. Olin 23-vuotiaana aikamoisessa risteyskohdassa, opiskelin kuvataidetta mutta en nähnyt sitä minään tulevaisuuden juttuna itselleni. Enemmänkin oli kyse ajautumisesta. Asuin yksin Kalliossa, ihanassa kaksiossa, olin paria vuotta aiemmin eronnut sopuisasti ensimmäisestä avomiehestäni. Aloin tutustua internetin ihmeelliseen maailmaan, ystävät neuvoivat miten ircataan ja roikuin kanavilla pitkin öitä. Poltin tupakkaa, sisälläkin. Maalasin vernissankäryssä ja kuuntelin 70-luvun hämymusaa. Kävin vanhempien luona sunnuntaipäivällisillä ja osallistuin joskus mielenosoituksiin. Aloin seurustella miehen kanssa, johon olin ihastunut hänen älykkyytensä ja verbaliikkansa perusteella, ja miksei ulkonäönkin perusteella. Suhde ei vain käytännössä toiminut ollenkaan, emme kohdanneet toisiamme ja kaipasin hirveästi rakkautta ja välittämistä, sitä, jota olin saanut ensimmäisessä suhteessani. Olin nöyrä ja myöntyväinen, nolottavan riippuvainen miehen mielialoista. Suhde oli alusta alkaen tuhoon tuomittu ja kaiken angstin kruunasi ei-toivottu raskaus ja sen varhainen keskeyttäminen. Olen kirjoittanut Lupiinin alkuvuosista abortista ja sen traumattomuudesta vaikka kuinka paljon, mutta nyttemmin, livuttuani lähemmäksi mammabloggausta, en ole asiaa niinkään käsitellyt, koska itselleni hieman yllättäen tämä aihe herättää joissain aika voimakkaita reaktioita. Ja samaan aikaan, hirveän monelle on tehty abortti. Joskus istuin ystävieni kanssa iltaa ja tajusin että puolella meistä on näkymätön a-kirjain otsassa. No, joka tapauksessa, abortti oli tietysti toimenpiteenä epämiellyttävä, joskin lääkkeellisenä ei-toimenpiteellinen sinänsä, mutta ei aiheuttanut vasta teini-iän angsteista läpipungertaneelle itselleni mitään erityisiä moraalisia dilemmoja. Itse asiassa, se sinetöi paitsi epäonnisen parisuhteen myös voimaannutti oudosti: voin päättää elämästäni. Jossain Anna-Leena Härkösen kirjassa (hiukka nolottaa ettei minulla näemmä ole mitään älyllisempiä sitaatteja plakkarissani, olisi tietysti hienoa siteerata jotain Odysseusta mut minkäs teet) päähenkilö totesi: "abortti oli ensimmäinen itsenäinen päätökseni, vaikka murha olikin" tms. En pidä itse aborttia murhana, mutta läppä osui. Se oli tietoinen päätös, joka päätti myös haahuiluvaiheen elämässäni. Erosin miehestä, päätin mitä alan tosissani opiskella, aloin seurustella nykyisen aviomieheni kanssa, otin elämän omiin käsiini. 23-vuotiaana elin kriisissä ja selätin sen kriisin. Siitä alkoi aikuisuus.

sunnuntaina, helmikuuta 17, 2013

Anteeksi

Olimme tänään lasten kanssa ystävän luona leikkimässä. Ystävällä on Lipsin ikäinen poika, nämä kaksi ovat tunteneet toisensa jo sikiöinä ja leikkivät edelleen usein, vaikka pojan perhe elää ruuhkavuosia eri tavalla kuin minä kotiäitinä. Mutta aina leikeille löytyy kuitenkin aikaa. Lipsin ja pojan ystävyys on suloista seurattavaa, toisesta puhutaan ja kysellään, onpa Lipsin eräs kesämuistokin muokkaantunut sisällyttämään tämän kaverin. Muistoon liittyy luumupuu ja kaksi alastonta lasta, mutta vaivihkaa tähän tarinaan on liittynyt myös tämä kaveripoika. Itse asiassa kaksi Lipsin läheisintä ystävää on poikia, hyvien ystävieni lapsia. Toivottavasti ystävyys kestää tulevaisuuden sukupuolierotteluvaiheet. Muistan että oman läheisen lapsuudenkaverini kanssa, joka sattui olemaan poika, etäännyin koulussa koska pojat yök ja sitten myöhemmin alkoi olla riskinä ihastumisesta kiusaaminen. Toivottavasti maailma on 35 vuodessa muuttunut, vaikka tokikaan nuo kehitykseen liittyvät kuviot ovat osittain aika lailla biologiaakin. Tai siis, vaikka pyrinkin sukupuolisensitiivisyyteen, en halua kieltää mitään vaiheita, esimerkiksi prinsessavaihetta, siksi, ettei se olisi korrekti tai jonkun tiesminkä punavihreän doktriinin mukainen.

Joo, anteeksi pyytämisestä piti kirjoittamani. Loppuvaiheessa leikkitreffejä (huomatkaa että käytän leikkitreffit-termiä ironisesti) Lipsiä alkoi väsyttää ja ärsyttää ja hän läpsäisi ystäväänsä naamaan. Eikä suostunut pyytämään anteeksi, ei sitten millään. Juhannuspoika narisi, ulkovaatteet hiostivat jo päällä, mutta anteeksipyyntöä ei vaan herunut. Lipsi vetosi toistuvasti siihen, ettei "jaksa pyytää" anteeksi. Kaveri odotti kärsivällisesti (oletteko muuten huomanneet, kun pikkulapsista toinen karjuu ja raivoaa, ottaa toinen yleensä rauhallisen ja tyynen roolin? Se on hilpeää, tuota samaahan aikuisetkin harrastavat) ja maanittelin maanittelemistani, mutta ei. Kysyin ystävältäni, jonka arviointikykyyn luotan näissä lapsijutuissa todella paljon, mitä hän tekisi, luovuttaisiko? Ystävä sanoi että ehdottomasti ei, heillä on kyllä aikaa odottaa ja nyt kannattaa pysyä tiukkana tai homma kostautuu myöhemmin. Siinä kohtaa tajusin taas, että minulle on lapsena aina annettu periksi, äiti on myöntänyt minulle suoraan, ettei jaksanut tapella eikä vääntää kanssani. Ja no, tuolla lepsuilulla ja poispilaamisella on ollut paljon seurauksia. Olen jotkut asiat joutunut opettelemaan itsekseni, mm myöntämään, että vanhempien hemmottelu ei suinkaan aina ole merkki rakkaudesta (vaikka minua kyllä rakastettiin paljon).

Tilanne pitkittyi, jäähypenkkiäkin tarvittiin. Lipsi ulisi ja raivosi, hanskat tippuivat kädestä ja koko tyttö oli yhtä makaroonia. Lopulta anteeksipyyntö kuitenkin kuultiin, vaikka ensin Lipsi yrittikin kiertää asiaa sanomalla "anteekki äiti". Sitten halattiin, puettiin loput vaatteet ja lähdettiin kiireen vilkkaa, päästettiin ystäväperhe lastenteatteriin. Olen todella kiitollinen ystävälleni, että hän jaksoi ja kannusti tuossa kasvatustaistelussa. Ja olen tyytyväinen etten antanut periksi tässä kohtaa. Itse olen asteikolla tiukka-lepsu ehdottomasti enemmän lepsu ja tarvitsenkin tietynlaista sisäistä skarppausta aina silloin tällöin. Mutta tämä anteeksipyytäminen on todella tärkeä juttu. Empatia, ymmärrys siitä että toista on sattunut ja toiselle on tullut paha mieli, vastuunotto omista teoista. Inhoan itse isommissa lapsissa sellaista röyhkeän runnovaa käenpoika-asennetta ja huomaan jo etukäteen pelkääväni vähän sitä, kuinka monta tämäntyyppistä pikkunilkkiä lasten tulevina tarhakavereina tulee olemaan. Arvostan myös hyviä tapoja ja kohteliaisuutta, kiitokset ja anteeksipyynnöt eivät maksa mitään ja niistä tulee hyvä mieli kaikille. Tietysti anteeksipyyntöä voi käyttää myös merkkaamattomana välisanana, minulla oli etenkin nuorempana (tai no, vieläkin, etenkin riidellessä) sellainen tapa, että pyysin anteeksi ja tein heti saman uudestaan. Mutta joka tapauksessa, se on tärkeä pieni sana.



sunnuntaina, helmikuuta 03, 2013

Rutiinit ja luontainen boheemius

Takana on ehkä koko kersahistoriani vaikein yö. Lipsillä on yskä, jota se yskii lähinnä öisin. Yskä ärsyttää ja raivostuttaa pientä ihmistä ja siitä alkaa ulina ja patjan potkiminen, joka ei hellitä oikein millään. Sitten jossain vaiheessa pikku-ukkeli herää siskonsa ulvontaan ja yhtyy kuoroon. Viime yönä näitä ulvokonsertteja oli yhdeltä, kahdelta (jolloin kannoin Lipsin parisänkyyn muun joukon jatkoksi ja unohdin törkeästi peiton, miten loukkaavaa ja suuren ulinan arvoista), puoli neljältä ja viideltä. Viideltä juhannuspoika esitti traagista operettisankaria vonkumalla ja  hoipertelemalla olohuoneeseen ja tuupertumalla hankalasti tuolin alle kuin puukotettu ensirakastaja. Ja Lipsi ulvoi. Vedin jussipojan jalasta takaisin ja sähisin esikoiselle "nyt se pää kiinni" ja vuoroin lauloin tupakkirullaa. Tietysti menin tästä kaikesta säädöstä itse niin kieppeihin, etten saanut heti unta vaan luin puhelimella Kirsti Mannisen ja hänen tyttärensä haastattelua. Tyttären nimeä en rohkene tässä mainita, koska hänellä on tapana osallistua aktiivisesti itseään koskeviin keskusteluihin ja kirjoituksiin netissä (en aio kritisoida tytär-Mannista, mutta en myöskään halua käydä hänen kanssaan metakeskustelua siitä, miten hänen sanansa tulkitaan, blogissani, siksi tämä pieni varotoimenpide).

Mannisen äidillä ja tyttärellä näytti olevan lämmin ja rento, kannustava suhde. Lapsuudenperhe oli boheemi, täynnä lapsia ja hulinaa ja muuttuvia tilanteita. Kuvaus vastaa sitä mielikuvaa, mikä minulla on 70-luvulla syntyneiden kulttuuriboheemiperheiden lasten puheista muodostunut. Meidän perhehän ei siis sellainen ole ollut, vaan vakaa virkamiesperhe, vaikka jonkinlaista kulturelliutta onkin iskostettu. Mutta tavat ovat siis olleet keskiluokkaiset, eivät boheemit. No niin, siis, jäin miettimään noita perheitä ja sitä, miten omassa lapsuudessa lapset kulkivat enemmän mukana aikuisten elämässä eivätkä määränneet tahtia. Oli esimerkiksi ihan tavallista, että lapset olivat mukana vanhempiensa viinipitoisissa juhlissa ja saivat valvoa myöhään. Laura Honkasalon kirjoissa, joissa lienee aika paljon aineksia omasta elämästä, kuvaillaan tällaista boheemiarkea lapsen näkökulmasta. Joskus on rahapula ja syödään riisimakkarapataa, joskus saadaan jaffaa (paitsi Honkasaloissa nuo vanhemmat ovat taistolaisia ja jaffat ovat vissiin riistoa - no mutta kuitenkin) ja lapsia ei varsinaisesti suojella vanhempien erokriiseiltä. Itselläni oli etenkin nuorempana aika paljon kavereita, jotka olivat eläneet boheemilapsuuden rapistuneissa puutaloissa erilaisissa uusperhekuvioissa. Heidän tarinansa ja kuvauksensa tuntuivat todella kiehtovilta ja harmittelin hieman oman taustani pikkuporvarillisuutta, vaikka en toki toivonut siihen avioeroja tai rahahuolia. Lähinnä ehkä jännittävämpää taloa ja enemmän juhlia, avoimuutta sälekaihtimet tiukasti kiinni -arjen sijaan?

Mitenköhän minusta sitten kuitenkin tuli aika boheemi, omasta taustastani huolimatta? Kun taas moni hajanaisemman perheen lapsi vaikutti jo nuorena aika vastuulliselta? Varmaankin siksi, että minulle pedattiin asiat kotona aika pitkälle valmiiksi ja sitten toisaalta muutin tosi nuorena pois kotoa. Nuorena tuli tolloiltua pienesti raha-asioiden kanssa (maksamaton tarkastusmaksu vei luottotiedot pariksi vuodeksi) kunnes aikuistuin. Ja sitten lapsettomana töissäkäyvänä, vaikka elämä rullasikin suht hallitusti, elimme vapaamuotoista ja rentoa elämää, johon ei kuuluneet yhteiset ilta-ateriat vaan kummankin omat menot ja viikonloppujen krebailut. Kun Lipsi syntyi, lapsiperherutiineihin solahtaminen ei käynyt todellakaan helposti tai mutkattomasti, vaan prosessi eteni hitaasti ja oman lievän vastustukseni saattelemana. Olen itse edelleen sitä mieltä että lapsi ei ole pastaa (kuten Hesarissa tuossa taannoin otsikoitiin) ja elämä ei järky pienistä rutiinilipsumisista, mutta kauas ollaan tultu siitä yhden lapsen boheemista, myöhäisestä rytmistä ja tavastani reissata ympäri kaupunkia lapsi vaunuissa, äitilähtöisesti. Nämä unirytmiasiat eivät ennen puolta vuotta vierähtäneet mieleenikään, valvoin vauvan mukana sinne neljään asti aamulla. Rytmittömyys ja rentous miellytti minua, esikoisvauva-ajan etuoikeutena. Lipsi viihtyi hyvin vaunuissa, etenkin kun tarjoilin sille tuttipullosta maitoa siinäkin iässä, jolloin se olisi aivan helposti oppinut nokkamukin käytön. Tästä tunnen vieläkin huonoa omaatuntoa ja ehkä yksi suurimmista saavutuksistani äitinä on ollut, etten enää yritä ostaa itselleni omaa aikaa tukkimalla lapsen suuta aivan sananmukaisesti. Tietysti teen sitä jonkin verran, mutta se onnistuu xylitol-pastilleillakin.

Kun toinen lapsi tuli taloon, luimme miehen kanssa ärsyttävän opuksen nimeltä Lapsi elää rutiineista. Siinä oli kaikkea höpinää iltarukouksista ja puolivuotiaan nukuttamisesta omaan huoneeseen ja teos oli muutenkin raivostuttavan konservatiivinen. Inspiroiduimme siitä kuitenkin siinä määrin, että laadimme perheen väljähkön aikataulun. Tärkeimpänä varmaan yhteiset ateriat ja tietyllä kellonlyömällä alkavat nukkurutiinit. Tämä meidän versio on toiminut ihan kohtuullisen mukavasti ja kyllä sitä tällainen tuulihattukin äitinä taipuu aika strukturoituun arkeen.

Nyt miehen ollessa työmatkalla (lento on pahasti myöhässä ja mies kotiutuu vasta illalla -suks big taim) olen väsyneisyyttäni lipsunut rutiineista. Rusinapaketin kanssa vaellellaan ympäri taloa, iltapalaksi käy Elovena-keksi, pahimmillaan se saatetaan nauttia päivän tieskuinkamonennen Dinojunan äärellä. Tiedän, että ensi viikolla maksellaan lipsumisesta, lapsilla on oiva taipumus olla tinkimättä saavutetuista eduista.

Nyt tätä kirjoittaessani olen antanut lasten avata askartelulipaston laatikot. Juhannuspoika vetää pakettinarua pakasta, Lipsi väsää itselleen intiaanikoristetta höyhenistä. Tulossa on kamala sotku, mutta tämä on se mun tyyli. Mielummin sotkua, hetki omaa aikaa ja sitten siivoamista, kuin jatkuvaa natsikomentoa ei-ei-eineen. Ei-sanaa joutuu käyttämään miljoona kertaa päivässä muutenkin, kannattaa aina joskus valita ne taistelut.