Kopli, Pronksi, Gonsiori

Ennen lauantaista Tallinnanmatkaa laadin pitkän ja monipolvisen listan kaikesta, mitä haluaisin paikan päällä tehdä. Tiesin jo listaa tehdessäni, että kaikkea ei millään ehtisi toteuttaa ja päätin, ettei se saa häiritä. Perjantai-iltapäivän tehottomuudessa vieläpä TAITOIN listan ja etsin netistä kartan johon ympyröin haluttuja kohteita, mutta ilmeisesti jokin sisäinen maniajarruni päätti toimia tietoisemmalta minältäni salaa, koska unohdin tulostaa hommelit ja näin ollen jouduin tyytymään käsintuherrettuun listaan. Ja hyvä niin. Pari siipaletta ikimetsiä jäi printterin sisään odottamaan jotain tähdellistä (kuten tulostettua sähköpostia, meillä töissä monet printtaavat sellaisetkin sähköpostit, joissa lukee suunnilleen ”joo okei”).

Laivamatka oli lyhyt ja tasainen, täynnä iloista odotusta. Luin Otso Kantokorven mainiota Sankarimatkailijan Neuvosto-Tallinna –opasta merkkaillen paikkoja joissa haluaisin käydä. Perillä ei ollut lainkaan passintarkastusta ja pääsimme laivasta noin viidessä minuutissa. Suuntasimme Pronksille, jonka varrelta löytyi oman kotitalomme hämmentävä kaksoisolento, paljon kukkivia hevoskastanjoita ja syreeneitä sekä kummallinen kalkkikivitorni. Määränpäämme oli Keskustori, jolta äiti oli juuri muutama viikko sitten löytänyt levottomia, tinaeläimisiä snapsilaseja. Tori on aito balttilainen ruoka- ja tavaratori hapankaaliröykkiöineen ja kukantaimineen, hörhelöisine halpisvaatteineen ja siemeniä myyvine mummoineen. Ostin heti ensimmäisestä koppelista pussillisen punaisen salaatin siemeniä, en tiedä tarkalleen mitä ne ovat koska teksti on Venäjää, mutta eivätköhän ne hyvältä maistu. Vanhoja astioita myyvältä mummolta ostin pitkällisen henkisen pingisottelun (olisin esimerkiksi halunnut ostaa montakin ihanaa teekannua, mutta meillä ON teekannu ja posliinista esinettä olisi ollut tylsää kanniskella koko kymmentuntinen päivä mukanaan) jälkeen ison mansikkaisen emalimukin. Mikäli olisin ollut liikenteessä yksin, olisin luultavasti ostanut myös tuntemattomia kukantaimia, hapankaalia ja mauttomanihanan röyhelöhameen, mutta koska en ollut, lähdimme kävelemään kohti Narvaa. Näimme isolla Gonsiorilla jylhän ja harmaan neuvostotalon, jonka seinässä luki valokirjaimilla Au tööle!, huomasin, että Kantokorven lukeminen oli selvästi virittänyt silmät havainnoimaan neukkujäänteitä ja ilahtumaan niistä (ne OVAT omalla tavallaan ilahduttavia, kummallisia jäänteitä menneestä ajasta, vähän kuten Elanto-reliefit Hakaniemen Sokoksessa ja SKP:n logo lähikampaamoni markiisissa, samaan aikaan huvittavia ja vähän surullisia). Löysimme itsemme hurmaavalta puutaloalueelta kahden ison tien välistä (vähän kuten Puu-Vallila Hämeentien ja Mäkelänkadun syleilyssä), ihmettelimme Vilmsi-kadun helakanvärisiä puu-jugendtaloja ja pittoreskisti rapistuneita ikkunanpuitteita. Virolainen puutalokanta eroaa suomalaisesta aika paljonkin, talot ovat koristeellisempia ja mittasuhteetkin ovat erilaisia, porraskäytävä on usein tiiltä ja itse talo on ikään kuin rakentunut sen ympärille. On torneja ja kummallisia erkkereitä jotka näyttävät pysyttelevän ilmassa painovoimaa uhmaten, ikkunoita useampaan suuntaan kuin on nimettyjä ilmansuuntia.

Löysimme itsemme läheltä Kumua kuten tarkoitus olikin. Kumun perusnäyttely oli mielenkiintoinen, esillä oli paljon yhtä lemppariani, Konrad Mägiä. Sosialistinen realismi on tietysti aina nykyvinkkelistä hupaisaa nähtävää (minua diktaattorit alkavat aina naurattaa ihan hirveästi, kikatan niin Stalinin kuin Hitlerinkin edessä, olen huomannut tämän olevan aika yleinen ilmiö ja vaikka reaktio mahdollisesti loukkaa niitä, joiden tyyliin lähiomaisia on kuollut vankileireillä, on pahuudelle ja vallanhimolle nauraminen mielestäni aika ...oikein) ja erityisesti virolainen pop-taide neuvostovaatimuksineen/vaikutteineen näytti mielenkiintoiselta. Erityisesti mieleeni jäi helakansiniseltä taivaalta mulkoileva Lenin ja kollaasitekniikalla toteutettu kansa taulun alareunassa. Olen melko varma, että kyseessä oli jonkin sortin hienovarainen aikalaisvittuilu. Paul Kondasin pinnalta katsoen naivistis-herttaiset työt olivat myös kiehtovia, erityisesti näyttelyn nimityö Mansikansyöjät. Vaihtuva näyttely esitteli tällä kertaa Suomen kultakautta, hohhoijakkaa. Gallen-Kallela ja Simberg tietysti ilahduttivat, mutta Von Wrightit ja Sjerfbeckit (olen aina pitänyt Sjerfbeckiä tooosi aneemisena vaikka samalla tietysti hirvittävän taidokkaana) hopotettiin nopeasti läpi.

Kumun jälkeen istuimme hetken Kadriorgin puistossa ja ihastelimme Versailles-tyylistä palatsia ja yleistä eurooppalaista henkeä, Viro on sekä arkkitehtonisesti että henkisesti tietyssä mielessä paljon keskemmällä kuin Suomi, kukaan ei esimerkiksi heilunut pierussa ympäriinsä vaan kaikki tepastelivat hiekkakujia iloisina ja hillittyinä. Me tepastelimme ratikalle ja sieltä vanhaan kaupunkiin käytyämme ensin hämmentävän ylifiinissä ja kalseassa ostoskeskuksessa Lushin perässä. Vanhan kaupungin käsityötorilla ei enää myyty leikkuulautoja ja valmistujaislahjakaupaksi kaavailtu Myy Art oli kiinni ja nälkäkin alkoi vaivata. Koska L epäili, ettei harekrishnaravintolasta saa olutta teimme kuten eläkeläiset Kanarialla, menimme samaan italialaiseen ravintolaan kuten aina edellisilläkin reissuilla (oikeasti aika nautaa touhua, mutta minkäs teet, ravintola on hyvä ja ihanalla paikalla). Istuttuamme aterian ajan vilpoisalla Katariina käikillä jatkoimme Vanhan kaupungin vaellusta. Aina sieltäkin löytää jotain uutta, talon jonka olemassaoloa ei ole ikinä ennen pannut merkille, jyrkän mukulakivimäen tai hassun parvekkeen. L osti keskiaikaisen mallin mukaan tehdyn savituopin (saimme siis molemmat matkalta juoma-astiat) ja minä ihanan kevyet meripihkapallot korviin.

Varjot alkoivat pidetä ja jalat väsyä, mutta aikaa oli vielä muutama tunti. Päätimme taas noudattaa Kantokorven ohjetta ja otimme ratikka ykkösen kohti epämääräisenä tunnettua Koplia, teollisuus- ja työläisasuntokaupunginosaa. Ajoimme ohi Balti Jaamin ja Kalamajan puutaloalueen, kolistelimme (se ratikka todellla KOLISI) pitkin lehmuskatua, näimme Standardin ja Voltan tehtaat, hilsehtiviä art deco-taloja, Puu-Käpylän ja –Kumpulan tyylisiä työläiskortteleita, kauppoja, baareja ja ihmisiä. Kopli sijaitsee niemellä, Itämeri ympäröi sitä joka puolella. Niemenkärjessä on telakka nostureineen ja laivoineen, puinen kirkko ja outo, stalinistinen kolossi. Luonto on puoliksi villiintynyttä, puistot niittyjä.

Perillä keskustassa suuntasimme satama-alueen supermarkettiin ostamaan viinaa ja hapanvihanneksia (minä lähinnä noita jälkimmäisiä). Ehdin käydä myös apteekissa täydentämässä särkylääkevarastoa ja ostin myös linnu-jotain-teetä (jolla näkyi pussin selostukesta päätellen olevan suotuisia vaikutuksia munuaisille ja joka oli siinä määrin kissan makuun, että pussi piti kotona teurastaa). Aukealla parkkipaikalla kirmaili neljä jättiläismäistä samojedia, olivat tulossa Suomeen asuntoautolla. Laivassa porukka oli aivan uskomattoman kännissä, useat muistinmenetyskunnossa, mökästämässä ja kekkuloimassa sietämättömän huonon (ja aika säälittävän) mies ja kitara-tyyppisen esiintyjän biiseille encorea encoren perään. Olen aina kuvitellut, että jo alun alkaen kornia Moottoritie on kuuma:a ei voisi runnella Matti Nykäsen versiota pahemmin, mutta trubaduuri kykeni siihenkin. Onneksi kotirannat alkoivat siintää horisontissa, punaista taivasta vasten piirtyivät tutut kirkot ja tehtaanpiiput.