perjantaina, toukokuuta 30, 2008

Tallinnaan!

Olen jo pitkään hingunnut naapurimaahan, suunnitellut ensi (tai siis täksi) kesäksi pidempääkin matkaa, seikkailua Saarenmaalla jossa en ole ikinä ollut. Koska Viroon on niin äärettömän helppo lähteä, oivalsin, ettei tuleva mahdollinen matka mitenkään poissulje pikaista Tallinnan-visiittiä. Äiti vie isän Tallinnaan rentoutumaan suunnilleen kerran kuukaudessa, aina kun liian työläät mökkioperaatiot (kuten laatoituksen uusiminen) alkavat kiristää pinnaa ja kipeyttää selkää. Sitä paitsi, rakastan Viroa aivan erityisesti keväällä.

Ensimmäinen Viron-matkani, josta olen kyllä kirjoittanut ennenkin, tapahtui toukokuussa vuonna 89 (yhdeksäntoista vuotta sitten, apua!). Kyseessä oli musiikillinen luokkaretki ystävyyskaupunkiin, asuimme perhemajoituksissa ja esiinnyimme paikallisissa kouluissa. Virolaiset panivat parastaan, pöydät notkuivat marenkeja ja leikkeleitä, kasviksia kalaa kokolihaa, me hemmotellut kapmaan kakarat nurisimme pihvien oudosta mausta ja kelmeänvärisestä mehusta tajuamatta, että syömämme sapuska oli luultavasti vaatinut jonotusta ja tiskinalusostoksia, vaihtamista ja säätämistä. Virolaisten lauluesitykset olivat todella briljanttia kamaa omien, enemmän svengiin ja meininkiin kuin tekniikkaan painottuvien settiemme rinnalla. Puhumattakaan nyt kontrastista oman tanssiesityksemme, jossa tepastelimme mahdollisimman simppelillä koreografialla läpi discoversion Summer Holidaysta (en ole varma, saattoiko Neuvostoliitossa edes kuulla sellaista musiikkia, ehkä ei) tarkoituksena lähinnä esitellä neonpinkkejä ja –keltaisia pallohameita ja vaaleanlilaa helmiäishuulipunaa ja virolaisten upean, kahden lukiolaispojan ja kahden pikkutytön koostamasta voimistelushowsta (johon kuului muun muassa niiden pikkutyttöjen ilmaan heittelyä ja voltteja) joka lähinnä hörötytti meitä, koska pojilla oli sinapinkeltaiset, valkealla kantatut froteiset kokovartalojumppapuvut.

Ajellessamme tilausbussilla tai isäntäperheen farmariladalla pitkin poikin kuoppaisia teitä rakastuin Viron luontoon (itse asiassa muistan tuon kevään ensimmäisenä, jolloin vakavissani aloin kiinnittää huomiota ympäristöön, siitä alkoikin hitaasti orastaa luontoharrastus ja myöhemmin vihreä ideologia), lehtometsiin, kukkiviin tuomiin, voikukkaa ryöppyäviin niittyihin. Tehomaatalous ei ollut jyllännyt Neuvosto-Eestiä tasankopelloksi (vaan siellä kasvatettiin lähinnä lihakarjaa) ja yleinen tehottomuuden ja saamattomuuden henki oli jättänyt paikat ihanan alkuperäiseen asuun. Lehmiä lypsettiin ulkona, huivi päässä, pienten yksityistilojen pihat kukoistivat kevätasussaan. Joka paikassa oli kukkia, kulleroita, neilikoita ja lemmikkejä. Isäntäperheen vaaseissa, kouluissa ja pihoilla. Aina kun menimme uuteen paikkaan, jokainen kukitettiin. Pojat leikkivät narsisseillaan miekkailua ja minua vihlaisi nähdä miten ne katkeilivat, etenkin kun myös kukittajat näkivät tapahtuman. Nousukaudella kasvanutta varhaismurrosikäistä natiaista itsekkäämpää ja ajattelemattomampaa olentoa ei maailmassa olekaan.

Enkä minä toki ollut muita parempi, ei sillä. Olin kovasti hapan kun kaupoissa ei ollut mitään ostettavaa, vaikka kaikilla oli mukanaan tietty määrä ruplia, joista tiedettiin että ne pitää jättää maahan, mikäli niitä ei saa kulutettua. Eräästä pikkukaupungista löysin huulten muotoisen hajuvesipullon, joka on minulla vieläkin (itse hajuvesi on varsinaista ketunmyrkkyä). Moni osti hirveät määrät vaahtomuovisia eläimiä, mutta minulle iski jokin harvinainen säästäväisyyspuuska, enkä ostanut kuin kaksi (joita vanha beagleni sittemmin kuritti kunnollla). Minun oli vaikea hahmottaa, että kun vihdoin pääsimme kauppaan, jossa oli kaikkea supersiistiä kuten paljettisia farkkuhameita ja neonpinkkejä rantapyyhkeitä ei ruplilla tehnytkään mitään, koska kyseessä oli valuuttakauppa.

Seuraavan kerran kävinkin Virossa sen ollessa kapitalistinen. Olimme äidin kanssa varhaisella risteilyllä (ennen Tallinkin ja muiden yhtiöiden taukoamatonta laivavirtaa) Georg Otsilla, jonka savupiipusta sirppi ja vasara vasta hiljattain oli maalattu piiloon. 90-luvun alun Viro oli omituinen yhdistelmä rupuista hällävälimeininkiä, neuvostohenkistä palvelua ja kieronsitkeää yksityisyrittäjyyttä. Eräs pikkupoika myi meille eilisen iltapäivälehden kaksinkertaisella hinnalla, joka paikka oli täynnä lahoja ja kenottavia kioskeja joista sai ostaa viinaa, eräässä kaupassa myytiin superhienoja ranskalaisia rintaliivejä ja Nämm Nämm-merkkistä tuorekelmua eikä sitten paljon muuta. Viru-hotellin alakerrassa oli pieni Stockmann, Kaubamajan edessä, keskellä risteystä oli valtava kuoppa, jonka niin ihmiset kuin autotkin kiersivät tottuneesti.

Asiasta altakasteluruukkuun, tajusin eilen, unta odottaessani, miksen ole hetkeäkään kaivannut Tapiolaan. En ikinä sen kahden ja puolen vuoden aikana kokenut paikkaa kodikseni. Kyse ei ollut vain siitä että tiesin meidän olevan siellä ikään kuin väliaikaisluontoisesti (koska kaikkihan tässä elämässä on väliaikaisluontoista, tuskinpa asumme nykyisessä kaksiossammekaan loppuelämäämme, ainakaan jos mukuloita laitamme) vaan jonkinlaisesta syvemmästä ulkopuolisuuden tunteesta. Pidin kovasti luonnonkauniista Otsolahden rannasta joutsenineen ja rantakukkineen, oli siistiä lähteä keväisin nokkosretkelle ja syksyisin keräämään pihlajanmarjoja lähipuista. Talvella ikkunastamme näkyi meri, kesällä kohiseva, vanha koivikko sepelkyyhkyineen. Asunnossamme oli iso parveke ja keltainen 50-luvun keittiö, vaaleanvihreä kylpyamme ja valtavasti tilaa. Moni olisi sitä mieltä, että nykyinen kalliolaiskaksiomme on jonkinlaista tasonlaskua, kuuluuhan ikkunasta kyyhkynkujerruksen sijaan kännikalojen ulinaa ja vaikka pihalla onkin pihlaja, sen marjoista tuskin voi hillota. Sitä leimaantumista Kallioon ja kivikaupunkiin ei pysty täysin selittämään, sen vain tuntee. Muistan kun muuttopäätösen tehtyämme käveleskelimme Tapiolaa ympäriinsä, katselimme hoidettuja puistoja ja viehättäviä 50-luvun taloja. Minulla oli kaikesta somuudesta (ja siitä, että muutto oli oma ideani) huolimatta vaistonvarainen ”ei tänne voi kotiutua”-tunne, mikä osoittautuikin itseään toteuttavaksi. Vähän kuten jotkut kertovat seurustelleensa ihmisen kanssa, joka on periaatteessa ollut kaikin tavoin ihana ja täydellinen ja varsinainen onnenpotku ja silti sitä on herännyt öisin ihmettelemään, että kuka on tuo muukalainen vieressäni ja sitä myöten tajunnut, että tästä ei voi syntyä loppuelämän kestävää suhdetta. En silti kadu (en kannata suhteidenkaan katumista, elleivät ne nyt ole ihan superpaskoja), tiedän nyt paremmin mitä haluan.

Jotta tämänkertainen kirjoitukseni haarottuisi mahdollisimman paljon näen tarpeelliseksi irvailla muutamalla sanalla ruokatunnilla lukemani naistenlehden parisuhdeleiri-artikkelia. Siinä oli pariskuntia leirillä syventämässä rakkauttaan ja kouluttautumassa samalla itse parisuhdeleirien vetäjiksi. Mieleeni tuli väistämättä maanmainion Tahdon Asia –sarjan jakso, jossa eripurainen pääpari yrittää fiksata paskaa suhdettaan rakkausleirillä, jonka limaisenempaattinen miesvetäjä hokee pehmeällä äänellä ”sä voit ihan totta itkeä nyt, päästä ulos kaikki vaan, anna itkun tulla vapauttavana kuin kesäsade kuivaan maahan” ja tyrkyttää väkisin nessua. Parisuhdeleiriartikkelissa todettiin muun muassa, että ”nainen tarvitsee kontaktin mieheen alkaakseen haluta seksiä” ja että ”nainen tarvitsee pidemmän esileikin”. Ääh! Pitäisi kai ottaa kritiikissään huomioon, että nuo parisuhdekurssit ovat usein seurakuntien järjestämiä ja pohjaavat ehkä kaikesta pintasivellystä avoimmuudestaan ja tasa-arvoisuudestaan huolimatta hyvin perinteisiin parisuhdemalleihin (en esimerkiksi tiedä, käykö noilla kursseilla ei-heteroseksuaalisia pariskuntia tai katsottaisiinko heidän osallistumistaan edes kauhean hyvällä), jossa naiselle seksi on pohjimmiltaan pakosti nielty lääke, jota pusien ja halien sokeripäällys vähän pehmentää. Kurssilla piti antaa kumppanille positiivista palautetta ja erästä miestä kosketti erityisesti hänen naisensa tapa ”antaa miehen olla mies”. Yääk! Miten se muka edes tapahtuu, heittäytymällä avuttomaksiko? Meillä noita juttuja parodioidaan usein, yleensä jos en viitsi tehdä jotain hankalaa kuten ruuvata amppelikoukkua kattoon, pyydän L:a tekemään sen ”koska olet niin vahva ja taitava”. Ja avutonhan voi olla ihan ei-sukupuolisidonnaisesti ja sitten toisaalta olla tekemättä jotain hankalaa vain sukupuolirajoja rikkoakseen. On oikein näppärää olla oman feminisminsä kanssa siinä määrin kartalla, ettei tarvitse alkaa väkisin purkaa laituria tai korjata ruohonleikkuria vain siksi, että ne mielletään ”miesten töiksi”.

4 kommenttia:

  1. Voi kun mä vain niin tykkään sun rönsyilevästä, pohdiskelevasta ja maalaavasta tyylistä! :)

    Hymy huulillaan hän toivottaa Luppikselle ihanan aurinkoista viikonloppua!

    VastaaPoista
  2. Hehe :) Kiitos samoin ja kiitos viimeisestä ja terveisiä niille hassuille puuhkahännille!

    VastaaPoista
  3. Ei kiittämistä. Olisi kiva ottaa uusiksi pikapuoliin vaikka siellä teidän suunnalla. Terkut puuhkahännille välitetty! :)

    VastaaPoista
  4. Anonyymi11:24 ap.

    Nämm Nämm!!

    t nass nass

    VastaaPoista

Hei anonyymi! Keksithän itsellesi nimimerkin kommentoidessasi! Lisää huomattavasti vastaushalukkuuttani! Pus!