Toukokuun päiviä

Tämä viikko on ollut kummallinen yhdistelmä ylivirittynyttä ahdistusta ja oivaltamisen iloa. Olen ottanut yhdellä tapaa elämän vihdoin omiin käsiini, olen saanut käytännön neuvoja minua pitkään vaivanneeseen asiaan. On oikeastaan hämmentävää tajuta, kuinka helppoja ne neuvot ovat myös noudattaa. Joskus sinällään jokapäiväisestä asiasta voi rakentaa itselleen kummallisen möykyn, mörön ja muurin, linnoittautua sen taakse paranoidina kyräilemään ja sitten yhtäkkiä jonkun toisen viitteestä tajuta, ettei mitään muuria olekaan, on vain väärä tulokulma sinällään yksinkertaiseen hommeliin.

Olen myös kärsinyt, taas kerran, shoppailukrapulasta. Pikkumökki vaatii väistämättä hankintoja, joista siemenet, puuntaimet ja peruskeittiövälineet ovat sekä välttämättömiä että mukavia hankkia. Mutta kun näiden hankintaan nivoutuu myös kaikkea totaalista turhaketta kuten läkkipeltinen, kukkakuvioitu (ja ihana) kastelukannu lapsityövoimakaupasta, alkaa sisäinen ekonatsi läimiä omaatuntoa. Tänään sorruin myös Lomonosov -teekuppiin tasseineen, ei sitä sinivalkokultaista suloisuutta voinut jättää kirpputorille.

Toukokuu on täynnä kaikkea jännää ja kivaa tekemistä, jokaiselle viikonlopulle on jotain. Huomenna Kallio kukkii Dallape-puistossa, ensi viikonloppuna on sekä Kumpulan kyläjuhla että Maailma kylässä. Puhumattakaan nyt Annalan taimitorista torstaina! Helsinkiläinen kesänviettoilopaniikki on tarttunut minuun jo vuosia sitten, kun on kerrankin nättiä ja lämmintä, siitä pitää nauttia vaikka yöunien kustannuksella. Olin viime vuonna aivan täpinöissä osallistuttuani vihdoin Helsingin juhlaviikoille. Tänään kirjastoreissulla nappasin mukaan tämänvuotisen ohjelman, koska elän edelleen pelossa/tietoisuudessa kaiken jänskän loppumisesta (mihin se sitten loppuisi, lapseenko, en tiedä, voihan lapsenkin kanssa tehdä kaikkea jänskää ja ihan uuttakin) haluan käyttää mahdollisuuteni, kun nyt kerran täällä asutaan. Olen ollut tämän vuoden aikana myös hävettävän epäkulturelli, en ole käynyt vielä yhdessäkään taidenäyttelyssä, missasin jopa Nan Goldinin Kiasmassa. Ei siinä mitään, jos olisi niin zen ja rauhassa ja tyytyväinen, ettei tarvitsisi mitään ulkoisia ärsykkeitä, mutta kun ei ole sitä ja uumoilee kotipulla-arjen lähenevän vääjäämättä, kaipaa kaikkea jännää ja kiehtovaa todisteeksi siitä, että on elossa.

Samaan aikaan minulla on harvinaisen paha Viron-kutka. Olemme L:n kanssa suunnitelleet väljästi ensi kesäksi mahdollista Viron kiertomatkaa Saarenmaineen ja Haapsaluineen, mutta toisaalta haaveilen myös parin ystävän kanssa LUOVUTETTUJEN ALUEIDEN (Itä-Karjalaan lähdettäessä kuulemma pitää välttää viimeiseen asti kaikkia järjestettyjä matkoja, koska mukana on usein joko mökästäviä vodkaturisteja tai mökästäviä Suur-Suomi-entusiasteja) kiertueesta. Hinku Viroon voisi hoitua (hetkeksi) jopa ihan itsenäisellä extempore-matkalla Tallinnaan. Ajatuksessa matkasta Viroon viehättää juuri mahdollisuus hyvin lyhytkestoiseen päätöksentekoon, periaatteessa voisin nyt päättää lähteä ja olla huomenna laivassa. Perillä voisi kävellä vanhaan kaupunkiin, poikkeilla käsityöpuoteihiin ja pittoreskeihin kahviloihin, suunnata venäläiselle torille ostamaan perinnekasveja ja neuvostoliittolaisia posliinikannuja, ottaa trammin Kadriorgiin ja Kumuun. Ja kiertää kaukaa kaikki suomalaiset hypermarket-ketjut, vaikka niistä kuinka saisi alennusta...