Hömpät ja niuhot

Lapsena, ahmimisiässä sitä luki suunnilleen kaikki kirjat, joista oli missään määrin tietoinen. Osa jäi elämään, rakkaiksi ja edelleen palattaviksi, kuten Runotytöt, mutta moni painui ikuiseen unholaan. Näistä unholakirjoista aina silloin tällöin palaa mieleeni mahdollisesti saksalainen (en jaksa tehdä surveytä Googlessa tai Helmetissä) Hömpät ja Niuhot, jossa muistaakseni päähenkilön nimi aiheutti jonkin sortin gender-häikkää (Simon/Simone tms) ja siinä sivussa vedettiin hauskan retvakkaasti ihmistyyppijako kahteen. Samastuin silloin ja nyt hömppiin. Suurin osa ystävistäni on oman raakakategorisointini perusteella hömppiä.

Niuhoja opin pelkäämään viimeistään lukiossa, niitä ylös asti napitettuja tyttöjä ja salkkukätisiä poikia, joilla oli heti kättelyssä opintosuunnitelma selvillä ja oikiksen pääsykoepaperit tulostettuna. Niillä oli joku syvempi ymmärrys kursseista ja vaatimuksista, ne olivat tulleet ilmaisutaidon lukioon lähinnä trimmaamaan ulosantiaan. Itse olin heidän seurassaan aivan ulalla, tajuten, että tietoisuus koko elämän kestävästä tulevaisuudensuunnitelmasta mahtaa ehkä olla ihan hyvä juttu, mutta samalla ihan kauhean ahdistava ja vieras. Miten sitä muka oikeasti murrosiän myrskyissä voisi päättää edes siitä, kehen on kuumana saatikka nyt siitä, mitä haluaa tehdä ammatikseen? Itse toki tiesin alun alkaen, että minusta tulee näyttelijä, mutta käytyäni muutaman kurssin turkkalaista näyttämöilmaisua oivalsin, että ehkä psyykkinen eheyteni on kuitenkin tärkeämpi pääoma vaalittavaksi kuin mahdollinen paikka teatterikorkeassa. Näin jälkeenpäin ihmettelen ja kiitän viisauttani ja epäkunnianhimoisuuttani, kieltäydin kategoristesti siitä, että 16-vuotiasta Lupiinia itketetään ajatuksella vanhempien kuolemasta ja omasta yleisestä huonoudesta (ja rikotaan tällä muuria). Samaan aikaan toki koin aika perustavanlaatuisen pettymyksen tajutessani, että lama-ajan Suomessa yleinen näyttelijäkuva pohjasi vahvasti suorastaan väkivaltaisen fyysiselle rääkille Töölönlahtilenkkeineen ja itketystransseineen ja sen, ettei minusta vaan kertakaikkiaan olisi sellaiseen.

Vaikka näin aikuisena vannon ylpeästi hömppien nimeen, huomaan itsessäni ajoittain niuhojen piirteitä. Olen yhdistelmä boheemia ja neurootikkoa, sellainen, joka pelkää jättäneensä kahvinkeittimen päälle ja jolla ihan oikeasti on syytäkin pelätä tehneensä niin. Toissa lauantaina, fiilistellessämme keväthellettä puistossa, minuun iski erittäin vahva pelko siitä, olenko ottanut silitysraudan pois seinästä. Silitän suhteellisen harvoin, joten proseduuriin ei kytkeydy samanlaista autopilot-ominaisuutta kuin vaikkapa levyn poiskytkemiseen (kaasuhella on hajamielineurootikon unelma, se suhisee niin kovaa, ettei sitä vaan VOI unohtaa päälle). Olimme lähdössä kotihippoihin, mutta minun oli kertakaikkisen pakko hopottaa mäet ylös kotiin tarkistamaan silitysraudan tila. No, eipä se tietenkään ollut päällä. Onneksi sain sentään jätettyä kuumalla turhan päällystakkini himaan ja teputettua mäet alas pysäkille, eikä L joutunut pahasti kärsimään skitsotuksestani, pääsipä käväisemään tuopilla lähibaarissa.

Tämä neurootikko/boheemi-dikotomia piinaa minua erityisesti ulkomaanmatkoilla. Muistan suurimman osan aikuisiän matkojen alkupäivistä kuluneen yleiseen tuskitteluun, pelosteluun ja angstaukseen. Matkoilla pelkoni kumuloituvat, erityisesti ennen Kuuban matkaa olin aivan rikki pelosta (kävin rokotuksen tiimoilta itkemässä pelkojani myös työterveyslääkärille, joka kirjoitti minulle lasten diapameja lentopelkoon ja vinkkasi, että "rohkea kuolee kerran ja pelkuri joka päivä"). Sitten kun matka on totta, nautin täysin rinnoin, ihastelen omaa itsenäisyyttäni ja olen kuin kala vedessä. Toivoisin, että näitä pärjäämisen ja onnistumisen kokemuksia tulisi useamminkin kuin vain matkoilla ja miksipä ei, hoidanhan jopa raha-asiani nykyään suhteellisen tunnollisesti. Minua vain kuumottaa aina ajatus, että riippumatta tuplatsekkauksista onnistun jotenkin mähertämään asiani. Haluaisin valjastaa neurootikkopuoleni hyötykäyttöön siten, etten joutuisi paikkailemaan töitäni missään muodossa, en anteeksipyytelemään äidiltä raolleen jäänyttä maalipurkkia ja toisaalta taas lähtemään pikkumökistä rauhallisin mielin, ilman bussissa iskevää kammoa siitä, jäikö se helskutin vessanovi auki tai vedenkeittimen töpseli seinään (ja samalla tietoisuutta siitä, että nuo viimeksimainitut asiat eivät aiheuttaisi katastrofia, vessa on pelkkä haiseva ulkohuusi ja vedenkeitin olisi seinässä meillä aina, jos meillä siis olisi vedenkeitin.)