perjantaina, toukokuuta 23, 2008

Hömpät ja niuhot

Lapsena, ahmimisiässä sitä luki suunnilleen kaikki kirjat, joista oli missään määrin tietoinen. Osa jäi elämään, rakkaiksi ja edelleen palattaviksi, kuten Runotytöt, mutta moni painui ikuiseen unholaan. Näistä unholakirjoista aina silloin tällöin palaa mieleeni mahdollisesti saksalainen (en jaksa tehdä surveytä Googlessa tai Helmetissä) Hömpät ja Niuhot, jossa muistaakseni päähenkilön nimi aiheutti jonkin sortin gender-häikkää (Simon/Simone tms) ja siinä sivussa vedettiin hauskan retvakkaasti ihmistyyppijako kahteen. Samastuin silloin ja nyt hömppiin. Suurin osa ystävistäni on oman raakakategorisointini perusteella hömppiä.

Niuhoja opin pelkäämään viimeistään lukiossa, niitä ylös asti napitettuja tyttöjä ja salkkukätisiä poikia, joilla oli heti kättelyssä opintosuunnitelma selvillä ja oikiksen pääsykoepaperit tulostettuna. Niillä oli joku syvempi ymmärrys kursseista ja vaatimuksista, ne olivat tulleet ilmaisutaidon lukioon lähinnä trimmaamaan ulosantiaan. Itse olin heidän seurassaan aivan ulalla, tajuten, että tietoisuus koko elämän kestävästä tulevaisuudensuunnitelmasta mahtaa ehkä olla ihan hyvä juttu, mutta samalla ihan kauhean ahdistava ja vieras. Miten sitä muka oikeasti murrosiän myrskyissä voisi päättää edes siitä, kehen on kuumana saatikka nyt siitä, mitä haluaa tehdä ammatikseen? Itse toki tiesin alun alkaen, että minusta tulee näyttelijä, mutta käytyäni muutaman kurssin turkkalaista näyttämöilmaisua oivalsin, että ehkä psyykkinen eheyteni on kuitenkin tärkeämpi pääoma vaalittavaksi kuin mahdollinen paikka teatterikorkeassa. Näin jälkeenpäin ihmettelen ja kiitän viisauttani ja epäkunnianhimoisuuttani, kieltäydin kategoristesti siitä, että 16-vuotiasta Lupiinia itketetään ajatuksella vanhempien kuolemasta ja omasta yleisestä huonoudesta (ja rikotaan tällä muuria). Samaan aikaan toki koin aika perustavanlaatuisen pettymyksen tajutessani, että lama-ajan Suomessa yleinen näyttelijäkuva pohjasi vahvasti suorastaan väkivaltaisen fyysiselle rääkille Töölönlahtilenkkeineen ja itketystransseineen ja sen, ettei minusta vaan kertakaikkiaan olisi sellaiseen.

Vaikka näin aikuisena vannon ylpeästi hömppien nimeen, huomaan itsessäni ajoittain niuhojen piirteitä. Olen yhdistelmä boheemia ja neurootikkoa, sellainen, joka pelkää jättäneensä kahvinkeittimen päälle ja jolla ihan oikeasti on syytäkin pelätä tehneensä niin. Toissa lauantaina, fiilistellessämme keväthellettä puistossa, minuun iski erittäin vahva pelko siitä, olenko ottanut silitysraudan pois seinästä. Silitän suhteellisen harvoin, joten proseduuriin ei kytkeydy samanlaista autopilot-ominaisuutta kuin vaikkapa levyn poiskytkemiseen (kaasuhella on hajamielineurootikon unelma, se suhisee niin kovaa, ettei sitä vaan VOI unohtaa päälle). Olimme lähdössä kotihippoihin, mutta minun oli kertakaikkisen pakko hopottaa mäet ylös kotiin tarkistamaan silitysraudan tila. No, eipä se tietenkään ollut päällä. Onneksi sain sentään jätettyä kuumalla turhan päällystakkini himaan ja teputettua mäet alas pysäkille, eikä L joutunut pahasti kärsimään skitsotuksestani, pääsipä käväisemään tuopilla lähibaarissa.

Tämä neurootikko/boheemi-dikotomia piinaa minua erityisesti ulkomaanmatkoilla. Muistan suurimman osan aikuisiän matkojen alkupäivistä kuluneen yleiseen tuskitteluun, pelosteluun ja angstaukseen. Matkoilla pelkoni kumuloituvat, erityisesti ennen Kuuban matkaa olin aivan rikki pelosta (kävin rokotuksen tiimoilta itkemässä pelkojani myös työterveyslääkärille, joka kirjoitti minulle lasten diapameja lentopelkoon ja vinkkasi, että "rohkea kuolee kerran ja pelkuri joka päivä"). Sitten kun matka on totta, nautin täysin rinnoin, ihastelen omaa itsenäisyyttäni ja olen kuin kala vedessä. Toivoisin, että näitä pärjäämisen ja onnistumisen kokemuksia tulisi useamminkin kuin vain matkoilla ja miksipä ei, hoidanhan jopa raha-asiani nykyään suhteellisen tunnollisesti. Minua vain kuumottaa aina ajatus, että riippumatta tuplatsekkauksista onnistun jotenkin mähertämään asiani. Haluaisin valjastaa neurootikkopuoleni hyötykäyttöön siten, etten joutuisi paikkailemaan töitäni missään muodossa, en anteeksipyytelemään äidiltä raolleen jäänyttä maalipurkkia ja toisaalta taas lähtemään pikkumökistä rauhallisin mielin, ilman bussissa iskevää kammoa siitä, jäikö se helskutin vessanovi auki tai vedenkeittimen töpseli seinään (ja samalla tietoisuutta siitä, että nuo viimeksimainitut asiat eivät aiheuttaisi katastrofia, vessa on pelkkä haiseva ulkohuusi ja vedenkeitin olisi seinässä meillä aina, jos meillä siis olisi vedenkeitin.)

6 kommenttia:

  1. Neuroottisuuden tunnistan tutuksi. Asuessani kaasuhella-asunnossa, napsautin peloissani aina ruoanlaiton jälkeen koko kaasuhanan pois päältä, etten vaan missään nimessä unohtaisi kaasua vuotamaan vain löytääkseni kaksi kissuani koulupäivän jälkeen kuolemankylmänjäykkinä kotoa.

    Sama homma pätee ulko-oveen. Viimeksi perjantaina mietin vielä Sörnäisten metroasemalla, että menikö ovi säppiin, vai jäikö se raolleen. Onneksi ei ollut aikaa junan lähtöajan vuoksi mennä tarkistamaan, mutta vielä Hämeenlinnan kohdalla matkalla Lempäälään mietin, että nyt kissat ovat päässeet ulos ja juoksevat hädissään katuvilinässä jääden auton alle molemmat.

    Syytä pelkoihin tavallaan on: olen joskus jättänyt oven auki, puhumattakaan jääkaapin ovesta, joka on yhtenään auki. Ei ole kiva laittaa lämmintä maitoa muroihin. Uskon kuitenkin enimmäkseen, että pelossa on kysymys jostakin turvallisuuden tunteen hakemisesta ja sisäisestä epävarmuudesta, kuin siitä, että todellisuudessa olisi järkevää miettiä laitoinko oven kiinni vai en.

    VastaaPoista
  2. Juuri viime lauantaina juoksin kotiin puolimatkasta kävellessämme seminaari-illalliselle (pitkä mekko päällä, korkkarit jalassa) tarkistamaan, jätinkö silitysraudan päälle... silitän todella harvoin, joten kuvittelin jättäneeni raudan seinään tottumattomuuttani. No, en tietenkään ollut jättänyt, mutta muulla seurueella oli hauskaa, kun ajoin heidät sitten kiinni pyörällä, joka on miesten mallia (se iltapuku :-))

    Tarkistan aina kotoa lähtiessäni, ettei hella ole päällä, että pesukoneen hana on kiinni ja että kaikki valot on sammutettu, samoin matkalle lähtiessäni tarkistan liput, passin ja kukkaron moneen kertaan. Neuroottisuutta se ehkä on, mutta olenpahan sitten aina viilipyttynä matkalla kun tiedän, että liput ym ovat tallessa.

    VastaaPoista
  3. Ääk, etenkin uudessa asunnossa, kun oven klonksahdusta ei vielä sillai tunnista, tulee pelko, että on noinvaan jättänyt oven auki kaupungille lähtiessään. Ja juuri tuo skenaariointi, keittiöön palava koira ja auton alle jäävä kissa, jeesus kristus, miten kamalia ne ovat...

    Jospa, se onkin hyvä, että osaa pidättää sen tsekkauksen yhteen kertaan, kuten itsekin onneksi onnistun. Ettei se passi mitenkään voi sieltä laukusta hypätä ja kipittää takaisin kotiin ja silleen :)

    Maailmasta hienoin sanavahvistus, JOOOI

    VastaaPoista
  4. Oh, tuo oli kiinnostavaa, että ajatttelet tarkistelua niuhoamisena. (Ehkä se johtuu siitä kirjasta.) Se yllätti, koska olen itse konstruoinut hieman samanlaisen jaon joskus murrosiässä tai vähän sen jälkeen (tosin mutsi väittää että mun murrosikä jatkui n. 27-vuotiaaksi ja voi olla hyvin oikeassakin siinä). Tosin mulla oli vähän erilaiset nimet, omalle leirilleni en antanut mitään nimeä ellen sitten ehkä adjektiivia kuten "särölliset", mutta ne toiset hahmotin "roboteiksi". Meinasin tipahtaa kirjoituksen juonesta ihan täysin siinä kohden, jossa aloit selittää, että sinussa on niuhokin (sen tulkkasin päässäni tietty robotiksi), koska en tajunnut yhtään, miten tarkistelu ja neuroottisuus liittyy niuho/robotti-asenteeseen. Huooh, vahvat ennakko-oletukset :P.

    Olen ilmeisimmin mieltänyt robotit jotenkin niin täydellisiksi, etteivät ne ikinä mieti tuollaisia, et tulikohan nyt tehtyä virhe. :D

    Huh, stereotypiat...

    Minunkin kyl pitäis tarkistella. Olen monesti tullut kotiin silleen et astiakaapin alapuoli on tulikuuma ja levy ihan punainen kiekko ja huoneilmakin mukavan saunainen... vedenkeittimen olen keittänyt tyhjäksi ja sitten se poltti sulakkeen, jne. jne.

    Mutta jostain syystä en osaa huolehtia siitä, minkä jätän taakseni. Ulos mennessäni höpöilen jo niin kovasti sitä, mitä seuraavaksi teen, että jotenkin turvallinen kotiympäristö ei vain mitenkään voi muistua mieleen.

    VastaaPoista
  5. Äh, minä fasaani unohdin, mitä PITI kirjoittaa: että jostain syystä varsinaisella sivulla ei näy sitä atom-tilausmerkkiä, onkohan asetuksissasi ruksittuna atom- tai rss-mahdollisuus? Olen näet luopunut blogilistasta ja opettelen netvibesia ja haluaisin lukea Lupiinin sitä kautta!

    VastaaPoista
  6. Oon tavannut muutamia varsinaisia arkkiniuhoja, pedanttiuden ja täsmällisyyden perikuvia, jotka potevat pahaa pakkoneuroosia esimerkiksi juuri päälle jätetyistä silitysraudoista. Ja sitten vastaavasti seulapäitä ja taivaanrannanmaalareita, joilla on sama fobia. Ehkä nuo pelot eivät sitten kyteydykään siihen, millainen on muuten. Tuossa varmistuspelossa on ehkä kyse jostain syvästä hallinnan menetyksestä ja katastrofinpelosta, huomaan esimerkiksi olevani todella paranoidi sen suhteen, olenko jättänyt vanhempieni levyn päälle (käyn siellä aina joskus hoitamassa koiraa, kun he ovat matkoilla). Äidillä on yleensä joka tapauksssa jotain pientä sanomista siitä, millaiseen kuntoon olen heidän kotinsa jättänyt (esim makkarinoven auki jolloin koira pääsee mylläämään sängyn) joten tuskailen varmaan sitäkin maalailemalla kauhuskenaarioita.

    Omassa kodissa näitä pelkoja ei yleensä tule, ellei tee jotain arkirutiineista poikkeavaa, kuten silitä.

    Apua papua, kun tein Lupiini-sivupohjan erittäin hatarilla html-skillseilläni en ottanut lainkaan huomioon sitä atom-täppää (enkä sitäkään, että Lupiini-palkki ei toimi linkkinä). Itse luen blogeja mahdollisimman tontulla tavalla, käymällä vain suosikkiblogeissani vähintään kerran päivässä nähdäkseni ovatko ne päivittyneet. Blogilistaa yritin käyttää aikani, mutta tuon uudistuksen mukana salasanalleni on tapahtunut jotain, enkä enää edes pysty hyödyntämään koko palvelua...

    Pitää pyytää L:n apua tähän atom-juttuun kyl :)

    VastaaPoista

Hei anonyymi! Keksithän itsellesi nimimerkin kommentoidessasi! Lisää huomattavasti vastaushalukkuuttani! Pus!