Valeria ja Vuokko

Lainasin viime syksynä Kallion kirjastosta Valeria Munarrizin levyn ilman minkäänlaisia esitietoja, ainoastaan viittaus argentiinalaiseen tangoon lupasi hyvää. Lupaukset todella täyttyivät, musiikki on juuri niin tunnekylläistä, oikukasta ja hehkuvaa mitä odotinkin. Rakastuin argentiinalaiseen tangoon alunalkaen 13-vuotiaana, isäni oli ollut 50-vuotismatkalla Lattareissa ja toi mukanaan muutaman c-kasetillisen paikallista musiikkia. Kun erehdyin mainitsemaan luokkatovereilleni uudesta musiikkilöydöstä, he alkoivat yökkäillä ja nauraa hulluna, vittu TANGOA, mitä sä oikein diggaat? Tästä nolostumisesta kesti aikansa toipua, onneksi aikuistumisen hyviin puoliin kuuluu myös se, että saa syttyä mistä vain, ilman että kukaan ainakaan vakavasti paheksuu.

Olen tänään töissä kuunnellut Valerian lisäksi salsaa ja Vuokko Hovatan uutta levyä. Musiikki on aina vaikuttanut minuun voimakkaasti, jopa siinä määrin, että on ollut aikoja, jolloin en ole lainkaan kuunnellut sitä. Nykyään, kun mielimusiikin löytäminen on niin helppoa, olen suoranaisessa runsaudenpulassa. ITunesini on täynnä ihania kappaleita, sen lisäksi löydän myös vertaisverkosta kaikkea hienoa, sellaista, jota en välttämättä osaisi etsiä. Koska työtovereillani on pääsy omiin musiikkitiedostoihini, kuten minullakin heidän vastaaviinsa, olenkin miettinyt, minkälainen kuva minusta välittyy oman kirjastoni perusteella. Lattareita, salsaa, tangoa, sonia löytyy paljon, samoin työväenlauluja. Samoin Ultra Brata ja Kerkko Koskista ja jonkin verran klassista. Ja kirsikkana kakussa lastenlauluja (mm loistava Iso mies ja keijukainen) ja huumorimusiikkia (genre, jossa Lumis on aivan vailla vertaansa, ilman häntä en tietäisi Eläkeläisiä tai Veijon baaria). Kun työ on puuduttavimmillaan, ilahdutan itseäni usein työtoverin sillä nimenomaisella M.A. Nummis-levyllä, jossa on kappaleet Helga-neiti kylvyssä ja Amalia menee kumikavaljeerin kanssa saunaan. Riippumatta siitä, kuinka latuska tai stressaantunut olisin, musiikki onnistuu aina tavalla tai toisella nostamaan minut pois sumeudesta.

Musiikin vaikutuksia on tutkittu paljonkin. Olen aina hämmästellyt joidenkin tahojen vieroksuntaa musiikin tunnereaktioita kohtaan, onhan niitä todennettu hyvinkin luonnontiedelähtöisesti. Yritin joskus luonnehtia L:lle cembalo- ja konemusiikin yhtäläisyyksiä (ilmeisen epäselvästi, koska L ei tunnustanut niitä). Kumpikin on, typistäen ja kärjistäen melko kliinistä, pedanttia ja tarkkaa, ei salli variaatioita. Olen nimittäin hyvin suppean empiirisen tutkimusen valossa todennut, että monet cembalomusiikista pitävät pitävät myös konemusiikista.

Vaikka itse olen altis musiikin viettelevyydelle, olen toisaalta jossain määrin asenneongelmainen. Inhoan ns raskasta musiikkia jotenkin intuitiivisesti, Rammstein on ehkä rankinta mitä suostun kuuntelemaan, ja siitäkin tulee jo jotenkin falski ja tekosynkistelevä olo. Hevidissaukseeni liittynevät myös vanhat kunnon nuoruudentraumat, peruskoulussa ne ällöimmät liimatukka-mopopojat, joille tytöt olivat joko lehmiä tai huoria tai useimmiten kumpaakin, kuuntelivat heviä. Joskus, kun vituttaa, saatan kuunnella Hassisen konetta aika kovalla. Niillä on oivaltavia ja kriittisiä sanoituksia, erityisesti aikakontekstissa, 80-luvulla armeija- tai uskontokritiikki oli varmaan paljon rankempaa järistelyä kuin nykyään.

Tänään vesijuostessa mietiskelin ohimennen, mikä minua juuri työväenlauluissa viehättää. Keksin ehkä vastauksen, nimittäin protesti. Olen pitänyt negrospirituaaleista (apua, onkohan tuo epäkorrekti sana) siitä asti, kun ala-asteen kolmannella luokalla legendaarinen jazz-muusikko-luokanopettajamme laulatti meillä erään svengaavan orjalaulun, jossa on varsin kriittiset sanat. Kyseinen orjalaulu on pyörinyt mielessäni siksikin, että Facebookiin on siinnyt sekä peruskouluaikaisen luokkani yhteisö että idea luokkakokouksesta. Edellinen oli vuonna 2000 ja tavallaan olen sitä mieltä, että seuraava voisi olla vaikkapa seuraavana vuosituhatpäivänä. Toisaalta ajatus kutkuttaa. Bileet olisivat vanhassa kotikaupungissani jonkun kotona ja koska olen edelleen läheinen ystävä muutaman luokkatoverini kanssa, mitään kovin apokalyptista ulkopuolisuusangstia ei pääsisi syntymään. Ja sitten taas toisaalta, haluanko kohdata niitä samoja urpoja mopopoikia, jotka ainakin pyrkivät itkettämään minuakin? Olisi ehkä ihan hyvä nähdä heidänkin kasvaneen aikuisiksi, mutta taas toisaalta, kiinnostaako minua? Kytkökseni kyseiseen kaupunkiin ovat hyvin hatarat, muistelen varhaisnuoruuttani siellä edelleen väristyksellä, yksi syy, miksi haluan kasvattaa mahdolliset jälkeläiseni Helsingissä on se, ettei heidän ainakaan tarvitse tympiintyä kuoliaaksi viittätoista ensimmäistä vuottaan.

Sunnuntai-iltana istutettu jättikurpitsa on puskenut minikasvihuoneen katon auki. Siinäpä elämänvoimaa ja valoon pyrkimistä, josta ottaa oppia!