Hysteerinen nuori nainen

Kun olemme äidin kanssa puhuneet sodista, Viron lähihistoriasta ja Puhdistus-näytelmästä, lainaan hänelle Sofi Oksasen Stalinin lehmät. Unohdan kehottaa häntä lukemaan vain kapeapalstaisemman tekstinosan, sen, joka kertoo Siperian-kyydityksistä ja kuulusteluista, myöhemmin länsimaisen tavaran salakuljettamisesta, kaiken kiiltävän himosta ja hamstraamisesta. Vaikka minäkertojan bulimia ja juuret kytkeytyvät epäilemättä yhteen, tiedän, ettei äiti jaksa lukea minämuotoista vatkaamista. Kun kysyn kirjasta, saan sen vastauksen mitä odotinkin. Hysteerinen nuori nainen. Tavallaan tajuan äitiä, neurootikkogenren edustajat rasittavat joskus minuakin. Talven aikana olen lukenut parikin kotimaista nuoren naisen esikoiskirjaa, jossa mäihvätään samaan aikaan lakonisesti ja paranoidisti omaa vaatekokoa, seksihaluttomuutta ja isäsuhdetta. Yhden kirjoista jätin lopulta kesken, masentava raportointi kuntosalikäynneistä ja riidoista poikaystävän kanssa muistutti liikaa inhorealistista blogia. Sen sijaan hyvin kirjoitettua itseanalyysia luen todella mielelläni. Lähestyn minätilitystä jotenkin eri tulokulmasta kuin äiti, jonka mielestä omien fiilisten analysointi on lähtökohtaisesti itsekeskeistä ja siksi tuomittavaa. Minä taas rakastan tarinoita ja muistoja, arkisiakin, kunhan niiden läpi kimaltaa tietynlaista samaistuttavuutta ja taikaa. Mitäpä muuta Lupiinikaan oikeastaan on kuin kaksi vuotta kestänyt päiväkirja, jossa kirjoitan itsestäni ja huomioistani...

Luen aina mielenkiinnolla ihmisten huomioita kuukautisistaan. Blogimaailmassa moni kirjoittaa PMS:stä todella karseana ja mielialaaupottavana tilana, joillain on lamaannuttavan kovat kuukautiskivut, toiselle menkkojen alkaminen on suuri helpotus. Moni käyttää kuukautiskuppia ja on siitä siinä määrin innoissaan, että kokee yhteisöllisyyttä muiden kuukuppilaisten kanssa. Itselleni tuo kuukautismaailma on ollut tavallaan pimennossa jo kuusi vuotta, niin kauan, kun minulla on ollut kierukka. Menkkani ovat käytännössä aivan olemattomat, en ole vuosikausiin säilytellyt kotona minkäänlaisia tilkkeitä, jos joku raukka pyytää kyläillessään sidettä tai tamponia, joudun tarjoamaan eioota. Kun kierukka oli asennettu, olin aikani kipeä, mutta vähitellen kivut loppuivat ilmaantuakseen tosin selittämättömästi ja ilman rytmiä ja kadotakseen yhtä nopeasti. Alussa olin hysteerinen puuttuvista menkoista, ainakin kerran ajoin keskellä yötä taksilla päivystävään apteekkiin ostamaan raskaustestiä. Sittemmin luin tutkimuksen, jonka mukaan kukaan kyseistä ehkäisyvälinettä käyttäneistä naisista Suomessa ei ole tullut raskaaksi ja lakkasin poukkoilemasta. Raskauspelkoni oli hiukan paranoidia, olinhan alunalkaen hankkinut kierukan juuri vahingon käytyä, vakaasti päättäneenä, etten enää ikinä tuijota kahta viivaa raskaustestissä ilman että se on minulle iloinen uutinen (istuimme taannoin Lumiksen ja L:n kanssa Rytmissä ja muistin yhtäkkiä, että olen tehnyt kyseisessä baarissa elämäni ensimmäisen positiivisen raskaustestin, kun olin sinä lokakuisena sunnuntaiyönä tajunnut, että nyt menkat ovat myöhässä minuun iski kauhea tietoisuus, että olen raskaana. Seuraavana aamuina syöksyin mäen alas Hakaniemen apteekkiin enkä malttanut mennä takaisin kotiin vaan etsin lähimmän auki olevan paikan todetakseni veskissä intuitioni osuneen oikeaan. Ja siitä sitten terveysasemalle ja sitä rataa).

Silloin aikoinaan minulla oli melko kivuliaat kuukautiset. Ne alkoivat aikaisin, 11-vuotissyntymäpäiväni kieppeillä ja olin hirveän järkyttynyt. En missään nimessä halunnut olla nainen, ällöttävää, enkä ainakaan käyttää mitään siteitä. Häpesin, enkä kertonut kellekään, en edes 13-vuotiaalle kaverilleni, jolla kaikesta päättäen oli myös jo menkat ja joka ei myöskään voinut myöntää sitä, niinpä valehtelimme toisillemme kuukautisettomuudestamme varmaankin vuoden ajan. Menkat tulivat tietysti aina matkoilla: luokkaretkellä Virossa meinasin tukkia neuvostoliittolaisen vessanpöntön vetämällä typeryyksissäni länkkärisiteen vessasta alas, seuraavan vuoden luokkaretkellä Saksassa heräsin repiviin kipuihin keskellä yötä, enkä löytänyt särkylääkettä tai edes vesihanaa merimieskirkon sokkeloisesta kellarista, musikaalireissulla Ruotsiin heräsin niinikään kauheisiin tuskiin hotellihuoneen punaläikkäisillä lakanoilla, siinä vaiheessa tajusin jo sentään varata särkylääkettä enkä vain uikuttaa tuntikausia kivun vallassa.

Ennakoimisesta ja jonkinlaisesta alkeellisesta kuukautiskiertokäsityksestä (yritin aina joskus merkitä menkkoja peräti kalenteriin, mutta hah, eipä siitä mitään tullut) huolimatta kivut yllättivät toki aina joskus vanhempanakin. Ne olivat inhottavia, hetkellisesti kaiken ilon pilaavia, mutta toisaalta niihin liittyi tieto kivun vaarattomuudesta ja määrällisyydestä. Ja kun särkylääke alkoi vihdoin vaikuttaa vuodon silti jatkuessa runsaana alkoi olo tuntua aika euforiselta. Vaikka en ikinä onnistunut tajuamaan omaa PMS:ääni ennen kuin kuukautisten alettua (silloin aina selvisi, miksi harmaakulmakarvaisen koiran tai reppuselkäisen pikkukoululaisen näkeminen oli viime päivinä nostanut palan kurkkuun) otin jälkeenpäin ilon irti. Turhaksi osoittautunut aines poistui minusta rivakasti tehdäkseen tilaa uudelle ainekselle, kipu oli typistynyt sykkiväksi pakotukseksi.

Kierukka ei tietenkään ole poistanut PMS-oireita kokonaan. Huomaan edelleen olevani ajoittain erityisen herkkä ja altis surkeilulle. Eilen, nähdessäni ikivanhan mummon ja jäykästi köpsöttävän, alapurentaisen koiran ja kuulin mummon selittävän koirasta kahdelle nuorelle jotain, joka alkoi sanalla ”surullista” meinasin alkaa ulvoa keskellä kaarevaa kujaa. Oikeastaan hormonaalisessa murhetilassa tuntuu, että vasta silloin oikeasti näkee, kuinka äärettömän suruntäyteistä elämä todella onkaan. Ja niinhän se onkin, kun ajattelee leskimummoja ja heidän vanhuudensairaita lemmikkejään ja sitä, ettei enää uskalla ottaa uutta eläintä, koska kohta varmasti kuolee itsekin. Kuukautisten alettua sitä sitten hahmottaa, että koiran harmaiden kulmakarvojen taakse kätkeytyy kokonainen hilpeä koiranelämä juustovarkauksineen ja lätäkössäpolskutuksineen, rapsutuksia ja lenkkejä ja rakkautta. Puhumattakaan nyt leskimummon pitkästä elämästä, kuinka monta iloista tapahtumaa ja tarinaa mahtuu yli kahdeksaankymmeneen vuoteen.