Aggressiosta

Aamuni alkoi pelottavasti. Olin valmiiksi hieman ahdistunut, koska L on jo vaikka kuinka monetta päivää kipeänä (kumma juttu, miten kumppanin huono vointi laskee omaa mielialaa, tunne muistuttaa sitä, kun lapsena näki äidin itkevän tai pelkäävän, sitä on jotenkin oudosti yksin ja turvaton ja toisin kuin lapsena, nyt aikuisena tietää olevansa IHAN OIKEASTI vastuussa ja aikuinen), nukkuu huonosti ja yskii kumeasti vieressäni. Olin heräillyt yöllä ja tuleva kolea päivä tuntui aivan erityisen penseältä suorittaa.

Kävellessäni alas Flemaria jalkakäytävälle kurvasi äkkiarvaamatta vihreä ja jättiläismäinen roska-auto. Pääsin pois alta hypähtävällä väistöliikkeellä. Säikähtyneenä jatkoin matkaani ja mulkaisin taakseni. Ilmeisesti mulkaisuni oli todella törkeä provokaatio, auton ovet nimittäin aukenivat ja kaksi miestä alkoi huutaa äärimmäisen vihamielisesti ”oliko vittu jotain asiaa?” ”vitun huora” ja ”seuraavalla kerralla ajetaan päälle”. Koin tilanteen niin, että paskakuskeja vitutti sompailla aamuruuhkassa ja kun parkkipaikkakolo vihdoin löytyi, pelkästään se, että joku ilkesi a) kävellä siitä juuri ohi ja b) reagoida mahdolliseen allejäämiseen aiheutti viharyöpyn. Tai tarkemmin ajatellen, oikeastaan a) on epäilemättä sitä, että paskakuskeja vituttaa roudata työkseen ihmisten roskia ja saada siitä ilosta luultavasti todella surkeaa palkkaa. Oman talomme jätteenkäsittely on täysin retuperällä, roskia ei haeta, tyhjät säiliöt dumpataan miten sattuu ja möhnäisiä banaaninkuoria lojuu noudon jälkeen pitkin pientareita. Asiaintilaahan voisi parantaa esimerkiksi paremmalla palkkauksella ja säällisillä työajoilla, mutta näin asiakkaan näkökulmasta siihen on paha mennä vaikuttamaan, paitsi ehkä äänestämällä kunnallisvaaleissa vasemmistoa, heh heh.

Kohtaan hyvin harvoin miehistä aggressiota. Kavahdan uuskonservatiivista mieskuvaa, jossa kilpailuhenkisyys, uhoilu ja mieltymys väkivaltaan selitetään jollain idioottimaisilla apinaurosteorioilla. Ylipäätään tuntuu, että nykyinen sukupuolikeskustelu on usein miesvihamielistä ja typistävää juuri näiden miesaktivistien toimesta, vaikka heidän motiivinsa on ilmeisesti ”vapauttaa sorrettu mies” (ai niin, ja tietysti paljastaa FEMINISTIEN SALALIITTO, johon kuuluu niin asevelvollisuus kuin eturauhassyöpäkin). Pohjaan tämän mielikuvan omiin miespuolisiin tuttaviini, joista hyvin harva tuntuu olevan erityisen aggressiivinen edes verbaalisesti. Ehkä jonkinlaista kilpailuhalukkuutta olen kohdannut, mutta sekin manifestoituu lähinnä innokkuutena pelata pelejä. Oman kokemukseni mukaan miehet hermostuvat useammin hävitessään pelin, mikä on huvittavaa, koska eikö juuri häviämisestä mököttäminen mielletä femininiiniseksi reaktioksi, että miehet ikään kuin hanskaisivat reilun pelin ja hyvän häviämisen paremmin?

Olen ikään kuin omaksunut mallin, jossa naisen aggressioon suhtaudutaan sallivammin. Nainen voi olla vähän pikkumyy-tyylinen tiuskea suorasuu, jopa muksautella ainakin poikaystäväänsä, ilman että sitä paheksutaan. Olen joskus todistanut sitäkin, kun kaksi naispuolista ystävääni käyvät toisiinsa käsiksi (pidin sitä niin inhottavana ja jotenkin no, ääh, työväenluokkaisena, että pidin hetken aikaa vähän etäisyyttä heihin). Itse en muistaakseni ole riidellyt julkisesti kenenkään muun kuin Nassun kanssa, mikä sekin on jälkeenpäin sekä hävettänyt että naurattanut. Jotta en antaisi itsestäni turhan ylevää kuvaa, täytyy kyllä sanoa, että tietyssä mielessä olen ajoittain aika aggressiivinen. Aggressioni on fyysistä ja kohdistuu esineisiin. Olen oppinut hillitsemään itseni vuosien varrella melko hyvin, aikoinaan paukuttelin lattiaan vaikka mitä ihania Arabia-astioita (ja sain tietenkin haavoja niitä korjatessani). Nykyään raivostunut katseeni etsii ainakin jonkin huokean/ehjänä pysyvän esineen heittämistä varten. Toisaalta viime kesänä raivostuin jostain aika olemattomasta asiasta (oikeasti kyseessä oli ehkä postraumaattinen stressireaktio) ja revin vanhempieni autosta varjostinlipan irti paukuttaen sitä hansikaslokeroon, kunnes sen peili murtui. Oli jokseenkin noloa selittää asiaa vanhemmille ja soitella Renaultin merkkikorjaamoon.

Voikohan arkipäivän ärtymistä kutsua aggressioksi? Viimeksi ruokatunnilla suivaannuin täysillä pajattavaan televisioon, jota kukaan ei katsellut ja napsautin sen varsin sivakasti kiinni. Muutamaan yllättyneeseen ynähdykseen vastasin haastavalla katseella, valmiina tiuskaisemaan pari valittua sanaa ruokarauhasta ja turhasta sähkönkulutuksesta. Joskus minun tekisi myös mieli hakea eristeteippiä ja kieputtaa sitä toisen tiimin lokinkirkuna-äänisen ja demonisesti nauravan ylipirtsakan aikuispissiksen suun ympäri, mutta käytännössä saan purettua aggressioni pelkästään visualisoimalla tämän teon.