Elokuvissa ihmiset heräävät painajaisestaan huutaen. Minulle ei ole muistaakseni ikinä käynyt sellaista, ei ennen toissayötä. Unessa olen jyväskyläläinen hyvin kiltti ja ujo, ruskeapalmikkoinen tyttö. Asun valkeassa 50-luvun kerrostalossa yksin, keittelen teetä ja silittelen ehkä kissaa. On kevätilta, seison kotini rapun edessä kun seuraani lyöttäytyy äärimmäisen pelottava, parrakas ja spurgahtava mies. Hän yrittää tarttua käteeni, hakee kontaktia. En tiedä, mitä mies minulle haluaisi tehdä, ei luultavasti mitään kovin hirveää, mutta pelkkä käteen tarttumisen ajatus saa minut kauhusta jähmeäksi. Pääsen rappuun ja alan kiivetä portaita, kädessäni on avain kotiini. Ajattelen, että minulla on sen verran etumatkaa, että pääsen pakoon. Rapussa tajuan, etten tiedäkään sukunimeäni, tai ainakaan muista sitä, olenhan solahtanut tähän uni-identiteettiin aivan hiljattain. Sovittelen avainta oviin turhaan, äkkiä mies onkin takanani ja tarttuu minua käsivarresta. Yritän huutaa, mutta ääntä ei lähde. Yritän päästä pakoon, mutta jalat eivät tottele. Rapun ikkunalla on pelakuu, kukkiva Vancouver Centennial. Päätän uhrata kukan ja heitän sen avonaisesta ikkunasta huomiota herättääkseni. Samalla kokoan kaikki voimani ja huudan APUA! Tähän huutoon herään ja L herää myös, vaikkei muistakaan sitä jälkeen päin.
Joskus, kun elämäni on hiukan surullista tai jotenkin yleisankeaa tai yksinkertaisesti arjen nutistamaa, päättää alitajuntani virkistää minua mitä hulvattomimmilla unikuvilla. Olen matkustellut ulkomailla, viimekin yönä taisin harhailla Ankarassa. Uni-Wienin rantakadulla talot olivat käsittämättömiä, helakanvärisiä ja täynnä kummallisia koristeita. Kirkossa katto kohosi taivaisiin ja jaloissa juoksenteli koiranpentuja. Viime viikolla löysin Helsingistä kokonaisen vallatun kaupunginosan, josta oli tehty yleinen hippien ja friikkien taidekollektiivi, oikeastaan jatkuvasti elävä taideteos. Kierrellessäni keskiaikaisten linnanmuurien rajaamassa vapaakaupungissa pysähtelin mitä omituisimpien taideteosten eteen. Eräällä lavalla pieni ja pyöreä rastapäätyttö riisui kaikki vaatteensa, itki haikeasti ja alkoi sitten laulaa jotain feministiviisua, toisaalla narrinnäköiset punkkarit soittivat näkymättömiä instrumentteja. Alueen vesihuolto oli hoidettu hiukkasen boheemisti, joten kaikki kahlasivat vedessä nilkkoja myöten ja seinät ja teltannarut lirisivät jatkuvasti. Tälläisten levottomien seikkailu-unien jälkeen herään yleensä hyväntuulisena ja menee ainakin puoli tuntia muistaa kaikki arjen pienet tyhmät asiat.
Unien Helsinki sijoittuu yleensä, outoa kyllä, jonnekin Kampin ja vanhan Ruoholahden tietämille. Löydän sieltä jonkun ennennäkemättömän alueen, hienon ja omituisen Jugend-talon tai taidegallerian, jossa on ylimaallisen ihania hile-paperimassatöitä. Joskus siellä on tavattoman arvokas ja muhkea Art Deco -tyylinen musiikkiakatemia, joka kaikuu eri soitinten säveliä. Oikeassa elämässä minulla ei ole kyseiselle alueelle kovin ihmeellistä suhdetta, se on hassusti vähän syrjässä vaikka onkin kävelymatkan päässä keskustasta. Meinasimme vuosi sitten ostaa sieltä päin asunnon, luojan kiitos ehdimme rakastua Kallion kotiin ennen ostopäätöstä. Olisi ollut ihan kummallista asua vaimealla hienostoalueella ja katsella asvalttipihaa pohjoisikkunoista. Ja unikuvatkin olisivat varmaan muuttuneet, vaikka toisaalta näen kyllä vähintään kerran viikossa unta, että löydän Kalliosta jonkun Torkkelinmäen laajennusosan puutaloineen ja omenapuineen...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Hei anonyymi! Keksithän itsellesi nimimerkin kommentoidessasi! Lisää huomattavasti vastaushalukkuuttani! Pus!