Muotinäytöksessä

Koska minulla on äitiini läheinen, joskin aika myrskyisä suhde, vietän mielelläni aikaa hänen kanssaan. Käymme näyttelyissä ja kävelyillä ja torilla, joskus kaupoissakin. Viimeksi mainitusta olen luopunut, koska äiti haluaisi aina pukea minut ”kerrankin siististi” ja ehdottelee ihan vamoja vermeitä jolloin hermostun ja riita on valmis. Tähän pukemiseen nimittäin liittyisi myös tavaran maksaminen, mitä en sinällään pidä nöyryyttävänä mutta mikäli se tarkoittaa sitä, että äiti myös valitsee ostettavan vaatteen, alan pullikoida. Viime viikolla liikuimme varsin vaarattomilla ostosvesillä, olimme nimittäin kalliin ja suomalaisuusmielikuvalla ratsastavan, erityisesti retrokuoseistaan tunnetun vaate- ja sisustusketjun kanta-asiakastapahtumassa (kyllä te arvaatte mikä pulju on kyseessä, en kerro sen nimeä tasan siksi, että Lupiini ei ole mainosblogi paitsi joskus antimainosblogi) jonne lähdin sekä tavatakseni äitiä että ostaakseni ketjun mustan, fiksunnäköisen repun (reppujen laadulle on tapahtunut jotain kamalaa: viime heinäkuussa laukkuliikkeestä ostamani reppu on monesta paikkaa aivan riekaleina vaikka sillä on kannettu vain uimakamoja, jotka märkinäkin painavat korkeintaan kilon-pari). Vaikka olenkin monasti pettynyt suomalaisketjun laukkujen laatuun (ne taidetaan tehdä nykyään jossain huitsinnevadan hikipajoissa) päätin kuitenkin haluta tukevan ja tyylikkään repun, kulkeehan sellainen selässäni nykyään jotakuinkin joka toinen päivä.

Kanta-asiakasillasta en tiennyt etukäteen muuta kuin että siellä on luultavasti punaviiniä ja sehän nyt maistuu aina (kumma juttu kuinka paljon helpompaa on kieltäytyä herkuista kuin punaviinistä, näin aikuisena, tosin en yleensä kieltäydy kummastakaan, herkkupolitiikka pysyy epäneuroottisen tasapainoisena kun ottaa vastaan tarjottuja jos tekee mieli mutta välttää ostamasta vain itselleen). Punaviiniä tosiaan oli tarjolla, sitä siemaillessa jaksoi katsoa läpi tunnin muotinäytöksen. Mallit kepsuttelivat kauniissa villakangastakeissa ja glamourmekoissa, ranskalainen musiikki soi, kaikki oli kallista ja pehmeää ja siloiteltua. Vino virneeni syveni kun muotinäytöksen juontaja kertoi innovatiivisena seikkana että ”on mahdollista yhdistellä myös useiden suunnittelijoiden tuotteita samassa asukokonaisuudessa!”. No shit! Sitähän minäkin teen ja vielä joka ainoa päivä, ainoa vain, etten tiedä kuka on suunnitellut kirppishameeni ja Prismasta ostetun trikoopaitani. Näytöksessä nähtiin myös eksentrinen lehmätaiteilija jonka kuulin myöhemmin keskustelevan myyjättärien kanssa turkiksestaan, että onko se piisamia vai minkkiä vai mitä. Suhtautumiseni k.o. taiteilijaan on ristiriitainen: pidän hänen töistään kovasti enkä näen automaattisesti pahana edes sitä, että lehmäkuviot on brändätty lautasliinoihin ja tiskirätteihin. Muinaiskarjan vaaliminen on jees ja friikin elämäntavan sulattaminen osana elävää kaupunkikuvaa on jees. Tuohon suhteutettuna turkisten käyttö vain tuntuu erityisen oudolta ja julmalta, miksei eläimiin suunnattu hellyys ja huolenpito ulotu kaikista lajeista välittämiseen?

Muotinäytöksen jälkeen löysin reppuni ja äitikin teki hankintoja. Kävin katsomassa ihanien villakangastakkien hintoja, ne heiluivat siinä viidensadan euron paikkeilla. Hinta tuntui siivottoman kalliilta vaikka sitten toisaalta, jos takin hankkisi loppuelämäkseen (sen sijaan että ostaa vajaan huntin takkeja kolmen vuoden välein aina siinä vaiheessa kun edellistä on vaikeaa pukea päälle vuorin harsuunnuttua riekaleiksi) olisi summan pulittamisessa mieltäkin. Mutta onneksi minulla ei missään nimessä ole rahaa mihinkään noin kalliiseen, joten voin säästää itseni spekulaatioilta.

Sorrun joskus edelleen halpisvaatteisiin vaikka yritänkin noudattaa kestävän kulutuksen periaatteita. Ennen muotinäytöstä kiertelin myymälöissä etsimässä mustaa kellohametta (koska olen tahrinut edellisen mustan kellohameen maaliin, kuten myös sitä edellisen, kaksi kellohametta puolen vuoden sisään, mikäköhän juttu tässäkin on) ja meinasin jo sortua halpaketjun salsahameeseen. Sitten minut kuitenkin valtasi se sama oudon hankalasti eriteltävä ahdistus kuin ennenkin halpakaupoissa: alan nähdä mielessäni rikkinäisten, kuluneiden ja nyppyyntyneiden halpojen trikoo-, sifonki- ja lycravaatteiden kasoja. Mustaa, viininpunaista, harmaata, kuoseja ja värejä kulkeneena valtavista tehdashalleista nopeasormisten lasten käsien kautta rahtilaivoihin, sieltä varastoihin ja lopulta myymälöihin, joista ihmisten vaatekaappeihin ja sitten muutaman pesun jälkeen kaatopaikoille. Keskenään lähes samanlaisia tunikoita, hameita, legginsejä, neuleita jätteeksi muuttuneena. Olen edelleen ihan liian riippuvainen ostamisen tuomasta, lyhytaikaisesta nautinnosta vaikka muistankin hyvin, kuinka nopeasti se nautinto laantuu ja muuttuu epämääräiseksi ahdistukseksi. Ellei sitten ole kyse oikeasti onnistuneesta hankinnasta, kuten mustasta kellohameesta, jonka täpärästi löysin ennen muotinäytöksen alkua.