Myöhempien aikojen pyhiä

Vierailimme Mormonitemppelissä, kuten monet espoolaiset. Mormonitemppeli sijaitsee lähellä palstaani, olen pitkin kesää hämmästellyt sen pompöösin ameriikkalaista ulkoasua ja tornissa torvea puhaltavaa kultaista jannua. Jannu on Moroni, enkeli joka näytti Joseph Smithille kultalevyjen sijainnin. Tutustuminen oli hämmentävän hyvin organisoitu, joka paikka oli täynnä muodollisiin pukuihin pukeutuneita puhdaskasvoisia nuorukaisia ja helmikaulaisina hymyileviä naisia, joista monilla oli selkeästi pikkumormonipulla uunissa. Ensin näimme esittelyvideon, jossa sivuttiin Mormonien historiaa ja näytettiin Jenkkilän muhkeita temppeleitä, sekä tietysti auringonlaskuja ja hymyileviä perheitä. Pidättelin hihitystä useampaan otteeseen, etenkin kohdassa jossa joku Mormonijohtaja kertoi liikutuksesta sortuvalla äänellä tietävänsä että isomummotkin odottavat häntä taivaassa.

Videon jälkeen pääsimme temppeliin ja matkalla sinne sai esittää kysymyksiä. Mielessäni oli moniakin, koskien lähinnä naisen asemaa ja moniavioisuutta, mutta hyvinkasvatettuna tyttönä pidin mutinat mekossani ja ihastelin temppelikalliolta avautuvaa maisemaa sekä leijonankitoja. Temppeli oli sisältä ihmeellinen yhdistelmä upeaa suomalaista käsityötä ja kaameita puhviverhovirityksiä. Harvoinpa näkee rinnakkain visakoivuisen art nouveau-henkisen tuolin ja vaaleankelta-valko-kultaisen Biedermeier-sohvan ainakaan kirkossa. Jugend-tyyliset ornamentit ja suomalaista luontoa kuvaavat freskot olivat hienoja, jättiläiskristallikruunutkin tavallaan. Jeesuksen kuvia oli tietysti paljon, Mormonit kuvaavat nähtävästi Jeesuksen aika kuumana pakkauksena; pitkä kihara tukka, siisti parta ja intensiivisen flirtti katse. "Flirtti" on kyllä ihan omaa tulkintaani tietty. Komea hippi lammas sylissä, mmmmm.

Ristejä temppelissä ei ollut, Mormonit pitävät niitä pakanallisina symboleina ja eivätkä muutenkaan halua korostaa liikaa Jeesuksen kärsimyksiä. Muutenkin Mormonit näyttävät osaavan nautiskella elämästä: selestinen huone, joka "edustaa täyttymystä, sisäistä sopusointua ja rauhaa, jotka voi saada iankaikkisina perheinä taivaallisen Isän ja Hänen Poikansa Jeesuksen Kristuksen kanssa" (lunttaan esitteestä) ja jossa ei saanut pyhyyden takia edes puhua, oli sisustettu mukavanpulleilla sohvilla, upottavalla kokolattiamatolla ja sillä jättikruunulla. Kelpaa siinä pohdiskella iäisiä ja keskustella Jumalan kanssa soffalla kellotellen. Toista kuin luterilaiset puupenkit, joilla Johannespassion jälkeen omaa takapuoltaan ei tunne tuntiin (pääsiäistraumoja kehiin, Suurkirkon penkit ovat tuskaa jota Cantores Minoresitkaan eivät voi täysin lievittää).

Temppelissä oli myös kahdeksankulmainen, härkäin kannattelema miniuima-allas joka herätti tällaisessa vesieläimessä heti himon hypätä sekaan. Allas oli oikeasti SIJAISkasteita varten. Siinä voi siis kastaa vaikkapa juuri isomummonsa Mormoniksi, ja isomummo saa siellä iäisyydessään sitten funtsia, ottaako kasteen vastaan. "Kaikki perustuu vapaaehtoisuudelle, ketään ei kasteta väkisin", painotti opas. Asiasta voisi olla montaa mieltä, mikäli kuolemanjälkeistä elämää olisi, minua voisi ottaa vähän enemmänkin päähän jos lapsenlapsenlapseni yrittäisi vihkiä minut postuumisti omaan uskoonsa. Mutta koska en afterlifeen usko, asia on minulle koko lailla yhdentekevää. Mutta outoa ja jotenkin koomista silti.

Mormonismi painottaa iäistä elämää rakkaiden kera. Kun luterilaisessa vihkikaavassa sanotaan "kunnes kuolema meidät erottaa", uskovat Mormonit liiton jatkuvan vielä Taivaassakin. Paradisessa hengailevat sekä aviopuoliso että lapset että toivottavasti vanhemmat ja esivanhemmat. Tästä syystä Mormonit harrastavat sukututkimusta "nykyaikaisilla menetelmillä", kuten meille kerrottiin. Ajatus on kaunis ja samalla ihan absurdia toiveajattelua (mitä tietysti voisi sanoa uskonnosta ylipäätään). En voinut esittelyn aikana välttää mielikuvaa, että Mormonikäännynnäiset ovat yksinkertaisesti päättäneet uskoa siihen, että kuolemaa ei oikeastaan ole, koska vasta Taivaassa alkavat ikuiset riemun rämistykset omien läheisten kanssa (Hemmo Paskiaista lainatakseni, rest in peace, Pahkasika). Olisi kiva ajatella ettei ikinä kuole, mutta eikö se ole tosi paksua itselle syötettyä pajunköyttä?

Mikä Mormoneissa viehätti, oli tosiaan se epäluterilainen elämän hyvyyksistä nauttiminen. On kai itsellekin mukavaa, ettei uskovaisenakaan tarvitse kieltäytyä koreudesta ja nautinnoista. Etenkin miehille on luvassa tupla- ellei triplanautintoja, mikäli moniavioisuuteen on uskominen. Moniavioisuus on Mormonipiireissä kuuma peruna, siitä ei oikein haluta puhua mutta ainakin USA:ssa sitä tiedetään harjoitetun. Joidenkin tulkintojen mukaan moniavioisuus koskee vain Taivasta, mikä onkin tietysti loogista, jos on jäänyt useamman kerran leskeksi. Mormonien taivaassa taidetaan kyllä näytellä varsinaisia Kauniita ja Rohkeita, kun uusi ja vanha vaimo penäävät oikeuksiaan aviomieheensä...

Kuten aina kirkoissa ja vastaavissa jumalanpalvontapaikoissa, aloin miettiä syyllisyyttä ja siitä vapautumista. Kuten olen joskus kirjoittanut, syyllisyys on ainainen kumppanini. Se kulkee mukanani ja määrää valintojani. Kaipaan usein vapautusta, kuten varmasti kaikki syyllisyyden taakkaa kantavat (tähän väliin pitää mainita, etten ole tehnyt mitään kauhean "oikeasti" pahaa, ainoa uskonnollisesti pahaksi määriteltävä tekoni on sellainen, jota en itse pidä lainkaan pahana, syyllisyyteni koostuvat siis varsin arkisista "olen tuottanut pettymyksen vanhemmilleni kun en valmistunut nopeammin ja käytän liikaa muovipusseja enkä ole tarpeeksi kärsivällinen enkä ahkera"-tyyppisistä arkiangsteista). Uskonto olisi omalla tavallaan ihanan helppo tapa vapautua syyllisyydestä. Toisi syntinsä Jumalan jalkojen juureen, anoisi anteeksiantoa ja saisi sen. Valitettavasti tuo mahdollisuus on kohdallani täysin poissuljettu, minusta puuttuu kokonaan se rauhanen joka erittää uskonnollisia tunteita. En pysty valehtelemaan itselleni jonkun mystisen tahon anteeksiantoa vaikka kuinka haluaisin. Kenties moderni psykoterapia olisi kohdallani toimivampi ratkaisu, mutta toisaalta pidän itseäni kuitenkin aika tasapainoisena ja pääosin onnellisenakin ihmisenä jaksaakseni alkaa joko maksamaan hirveitä summia yksityisen sektorin terapiasta tai käymään läpi julkisen puolen ruljanssia.

Lopuksi mainos: Love Recordsin perustamisen 40-vuotisjuhlan kunniaksi radioaalloilla ja netissä soi kuukauden ajan Loveradio! Olen vaipunut nirvanaan kuunnellessani lovebiisejä pikku Zenilläni. Loistava idea, tätä kirjoittaessani radiosta soi Agit Propin Liisa Mäkinen. Onko heleämpää ääntä kuin Sinikka Sokan? Huomenna ohjelmistossa on toivekonsertti, johon lähetin toivomuksen yhdestä harvinaisemmasta työväenlaulusta. Pitänee siis pitää Zen hollilla Oulunkyläseikkailun aikanakin. Päätimme nimittäin Nassun kanssa jatkaa hyvin alkanutta "yhdet lähiöbaarissa"-perinnettämme ja katsella samalla ympäristöä. Helsinki on täynnä jänniä paikkoja, jossa ei tule oikein ikinä käytyä.

Oletteko muuten huomanneet, että poppelit ja valkoiset liljat tuoksuvat ihan samalta? Minä huomasin, eilen, kun eksyin kuorosta tullessa Leppävaaran hämärille poluille ja lopulta etnisen lihakaupan pihaan.