Tuimansinistä silkkiä

Meri länsiväylän varrella oli keskiviikkona sitä sävyä, jota kuvittelen Uuden Kuun Murrayiden vanhapiikojen suosineen vaatetuksessa. Ei ihme, että Emilia halusi puvun, joka vivahtaa valosta riippuen vihreään tai hopeaan, pitsivaahdolla ryöpytettynä. Itse lämpenen enemmän lämpöisille väreille, mutta tajuan kyllä Emiliaa hyvin. Keskiviikko oli muutenkin ihana, matalaa keltaista valoa, tanssivia lehtiä, levottomia pikkulintuja. Jossain Voi Hyvin-tyyppisessä lehdessä kehoitettiin joskus löytämään kevät jokaisesta vuodenajasta. Koska pidän kaikista vuodenajoista, en oikeastaan pidä kyseisestä neuvosta, mutta keskiviikossa oli silti totisesti kevättä. Tai oikeastaan vuodenaikapitämiseni ei ole syynä siihen, etten halua nähdä kevättä syksyllä, vaan sen ajatuksen pohjimmainen ahdistavuus. Ikään kuin sitä pitäisi alkaa valehdella kuusikymppisenä itselleen olevansa nuori ja menevä, elämä loputtoman täynnä mahdollisuuksia. Tosiasiat pitää hyväksyä ja yrittää elää niiden mukaan ja ammentaa se ilo, minkä irti saa. Tämä on toki puhtaasti oman henkilökohtaisen elämänfilosofiani ohjenuora, muut saavat puolestani uskotella itselleen kaikkea mahdollista.

Aika on kulunut siivillä, ilta tulee ennen kuin huomaakaan. Tunne johtuu varmaankin myös pimenevistä illoista. Kesällä iltaseiskalta oli paljon luontevampaa lähteä kotoa kaupungille kuin nyt. Olen harrastanut aika paljon liikuntaa viime aikoina, toivon ja teen parhaani saman tahdin jatkumiseksi. Olen myös tiedostanut velvollisuuteni kuluttajana ja pistänyt rahaa haisemaan (tuo velvollisuus-osa oli sarkasmia, parhaiten tiedostaisin velvollisuuteni muuttamalla lämmittämättömään mummonmökkiin hevonkuuseen eläen talven yli viljelemilläni punajuurilla). Etsin alkuviikosta salsahametta (minulla on vain yksi, kyllähän sitä ihminen tarvitsee kaksi salsahametta), mutta jonkun kapitalismille ominaisen oikun takia kaikki sellaiset ovat hävinneet kaupoista. Lopulta tein kompromissin ja ostin vääränvärisen. On se kyllä hieno silti, kirjailua ja paljetteja ja kaikkea. Eilen aloin miettiä hameeseen sopivan paidan ostamista, mutta suitsin törsäämisvimmani ostamalla pelkät sukat. Ja talvikengät. Ja kuorintavoiteen. Ja vielä toisetkin sukat, joo.

On samaan aikaan hiukan masentavaa ja hyvin avartavaa huomata, kuinka paljon oma mieliala riippuu ostelusta. Uuden tavaran hankkiminen ilahduttaa, on niin kivaa tulla kotiin ja kaivaa kassista mahtavan edullinen löytö, (juuri se jota olen aina tarvinnut, jota ilman en oikeastaan olisi edes tullut toimeen) ja sijoittaa se omalle paikalleen. Hankinnan ei tarvitse olla suuri, pelkkä kynttilä tai kynä riittää. Saman tyydytyksen voi saavuttaa myös elintarvikkeilla, jos kyseessä on tuote, johon liittyy jonkinlaista hemmottelun glooriaa. Kuten vaikka luomutee tai sherrybalsamico. Toisaalta taas mascarponejäätelö tai gorgonzola-juusto eivät luksuksuudestaan huolimatta tuo samaa tyydytystä, koska niihin liittyy a) huono omatunto ja b) nopea kulutettavuus. Luomutee kauniissa pakkauksessaan on jäljellä vielä kuukaudenkin päästä koristamassa teehyllyä, mascarponejäätelöstä ei ainakaan meidän taloudessamme ole haisuakaan parin päivän päästä.

Meillä on tänään päivälliset muutamille kavereille. Pöytä on jo katettu, struudeli muuttui kärsimättömyyteni takia (levitin täytteen liian aikaisin) vuokahommaksi, L tekee parhaillaan Hasselbackan perunoita. Haimme rannasta värikkäitä lehtiä ja pihlajanmarjoja koristeeksi. Juhlapuuhastelu on niin kivaa ja sen sivutuotteena keittiön kankip*askaiset kaapinovet eivät nyt suorastaan kiillä puhtauttaan, mutta ovat vaihteeksi yksivärisiä. Kirpeä pihlajanmarja-skool!