Autoangsti

Panin tässä muutamia päiviä sitten merkille, että ajokorttini vanhenee kuukauden päästä. Ajoin siis kortin kypsällä iällä. Olin harkinnut kortin ajamista pitkään, esimerkiksi roudatessani räntäsateella metrisiä öljyvärimaalauksia paikasta toiseen ja sitä rataa. Loppulaukauksen päätökselleni antoi tilanne, jossa L sai yllättäen auringonpistoksen itäsuomalaisessa pikkukaupungissa, emmekä voineet poistua paikasta, koska olimme liikkeellä (laina-)autolla. Ajoin korttia yli vuoden, pitäen parikin pidempää taukoa. Vihasin koko hommaa alusta alkaen, niin teoriaa kuin käytäntöäkin. 70-luvun naurettavat valistusvideot tuntuivat lähinnä Hukkaputken jaksoilta, "opettavaiset" teoriatietokoneohjelmat herättivät minussa ei niinkään kiinnostusta liikenenjärjestelyjen omaksumiseen, vaan ajatuksia tyyliin "vautsi, Kalliossa on ollut Elannon pikkukauppa tuossakin kohtaa, nykyään siinä on seksitarvikemyymälä, tyypillistä ajallemme, lama-aikana tuossa oli ihan varmasti kirpputori" jolloin sain aina punaisen liikennemerkinkuvan enkä läpäissyt harjoitusta. (Olin Kalliossa juurikin tupareissa, ajatukseni mahdollinen hyppelehtivyys selitettäköön sillä).

Inssin reputin tietenkin ensimmäisellä kerralla. Samaan aikaan sekä opiskelin, olin täysipäiväisessä työssä että remontoin L:n ja perikunnan kanssa nykyistä kotiamme. Olin jo etukäteen varautunut reputukseen, mutta sain silti stressi-taaspetänkaikkiodotukset-itkukohtauksen parvekkeella ja häpesin sitä niin, että kuivailin naamaani puolisen tuntia ennen kuin ilkesin mennä jatkamaan seinän pakkelointia. Ihme kyllä läpäisin inssin jo toisella kerralla, joka johtui varmaankin ruuhka-ajasta eli siitä, että ehdin ajaa määrätyssä ajassa mahdollisimman vähän aikaa. Valmis ajokortti pääsi paraatipaikalle aíkuislompakkooni, onhan se ainoa lompsakokoinen henkkarini.

Nythän on vaan niin, että inhoan ajamista täydestä sydämestäni. Valehtelisin väittäessäni inhoni johtuvan eko-ihmisen tiedostavasta omatunnosta, oikeasti inhoan ajamista, koska se on pelottavaa ja vaarallista, koko ajan on melkein kuolemanvaarassa ja kanssa-autoilijat alkavat tööttäillä ja näyttää keskaria jos mokaa tottumattomuuttaan (kokemusta on). Olen myös tunnistanut rattiraivon itsessäni, se kohdistuu onneksi kanssa-autoilijoiden sijaan nimen omaan juuri rattiin, olen yllättänyt itseni hakkaamalla nyrkillä rattia ja huutamalla SAATANA, SAATANA, SAATANA. Raivo kohdistuu juuri itseeni ja omaan epävarmuuteeni, toisin kuin kai rattiraivoajilla yleensä. Eli toisin sanoen, en ole missään vaiheessa saanut sitä tottuneisuutta, mikä olisi aika välttämätön juttu ajamispelon voittamiseksi.

Koska olen tosiaan sen kortin tuskalla ajanut, olisi mieletöntä haaskata se siihen, ettei suorita kakkosvaihetta. Kuitenkin minua kammottaa ja ahdistaa suunnattomasti ajatus siitä, että minun pitää YKSIN ajaa MOOTTORITIETÄ Kullooseen ja haaskata siellä koko kallisarvoinen iltani luistelemalla liukkalla radalla. Minulta sattuu vielä puuttumaan kokonaan se vauhdinhurma-geeni, en saa kiksejä edes huvipuistolaitteissa, alan vain ajatella kuolemaa ja katastrofeja. Huvipuistossa kuolema-ajatukset voi vielä kuitata naurulla, mutta auton ratissa ei. Jos on vastuussa kahdesta tuhannesta kilosta sadan kilometrin vauhdilla etenevää massaa, kuolemanvaara tuntuu hyvin konkreettiselta. Tiedän tottuneiden kuskien ajavan kuolonkolareita, eräs perhetuttumme, 60-vuotias, täysi-ikänsä autoillut fiksu ja hötkyilemätön mies kohtasi loppunsa pari vuotta sitten takatalvisella moottoritiellä.

Olen jo hyväksynyt sen, että kaikkien ei tarvitse tykätä ajaa. En ajaisi muutenkaan, jos jotain tässä maailmassa vakavissaan disautan, niin yksityisautoilua ja siihen liittyviä ilmiöitä. Olen säikytellyt L:a uhoamalla alkavani harjoittaa ekotaasia pihamme citymaastureita kohtaan (en oikeasti edes aio, en usko ilkivaltaan missään muodossa). Meillähän on vielä siitä autoisa elämäntilanne, että keskustaan muuttaneiden vanhempieni tila-auto asustaa nykyään ihan käytännön syistä pihallamme ja meillä on siihen rajaton käyttöoikeus. Auto on toki nöpäkkä kuljetusväline, jos pitää viedä Kirkkonummelle kiukaantekotarvikkeita tai hakea Vantaalta huutonettipesukone, mutta eipä noitakaan tilanteita järin usein tule. Joskus olen jopa yllättänyt itseni tuskittelemasta omaa autokammoani, kun on kiire johonkin ei-keskusta-paikkaan johon on paskat joukkoliikenneyhteydet, olisi helpoista helponta nasauttaa paikalle autolla. Vaan eipä olekaan, onneksi.

Viimeisimmässä Nyt-liitteessä oli juttu Helsingin liikennepolitiikasta. Jutussa haastateltiin muiden muassa Harry Bogomoloffia, joka kaipasi autoilijamyönteisempiä liikennevalojärjestelyjä ja muistutti, ettei keskustassa ole useinkaan ruuhkaa. No ei varmaan yhdeltätoista aamupäivällä olekaan, MUTTA KUN SE EI RELEVANTTIA PUHUTTAESSA YKSITYISAUTOILUN HAITALLISUUDESSA. Toimittajan muistuttaessa saasteista, Bogo vetosi siihen, että hän itse ei koe ilmanlaatua ongelmaksi keskustassa "ja kaikkihan me täältä joskus lähdetään". Olen jo toki aikaisemminkin tullut siihen tulokseen, että kyseinen herra B on varsinainen kokovartaloky**ä, mutta lausunto toki tuki näkemystäni paitsi B:stä itsestään, myös edustamastaan puolueesta. Josta päästäänkin luontevasti yhteen lempiaiheeseeni, siihen, miten oikeisto ja vasemmisto oikeasti eroavat toisistaan. Enkä oikeasti ole mikään yksisilmäinen, mustavalkoinen kommari (enkä kommari ollenkaan), päin vastoin, olen viime päivät pohtinut paljon kapitalismin ja globalisaation hyviä puolia. Mutta siitä lisää toiste.