Talven ihmemaa

Olimme L:n kanssa vuorokauden intensiivimökkireissulla. Homma meinasi tyssätä alkuunsa jäätyneiden putkien takia, mutta lumen kahmiminen (näenkö mä unta vai kahminko lunta) kattilaan ja sieltä kuumana lehtiensekaisena vetenä jonkun putkihärvelin päälle pelasti mökkeilymme. Oli ihan tajuttoman kylmä, minulla oli neljän saunakierroksen jälkeenkin päällä pitkät kalsarit, talviyökkäri, villatakki, kaulahuivi, villasukat ja härski pliseerattu mummohuivi päässä. Seuraava päivä oli käsittämättömän kaunis, matalaa keltaista valoa, pakkaslunta, kuistilla jääkukkien ja pitsiverhojen rinnakkaiskuviointia.

Innostuin kauniista säästä siinä määrin, että otin 90 kuvaa. En jaksa lakata kiittelemästä digikuvauksen VALLANKUMOUKSELLISUUTTA. Ennen vanhaan sitä pihtaili filmiä, tuskitteli kehittämisen kalleutta ja meinasi syödä päänsä viimeistään siinä vaiheessa, kun huomasi puolikkaan rullasta olevan tärähtäneitä tai muuten vituralleen menneitä. Nykyään sitä räpsii kuvia solkenaan, deletoi kamerasta turhemmat, räpsii lisää, pistää muistikortin koneeseen ja alkaa valkata fotoshoppaamisen arvoisia. Olen täysi fotariaddikti, en kertakaikkiaan voi päästää käsistäni täysin luonnontilaista kuvaa. Rajausta täytyy viilata, sävyjä ja kurveja tarkistaa. Ehkä laittaa grayscaleksi jos siltä tuntuu. Tuossa maalatessani huomasin, kuinka pahasti tietokoneella taiteilu on vaikuttanut aivoihini. Aina kun sutaisen siveltimellä väärin, alan automaattisesti haeskella taulun yläkulmasta "edit undota". Aika kipeää tavallaan kyllä.

Kissa pääsi haistelemaan lunta, ei oikein tuntunut innostuvan. Se pujahti portaiden alle, lumettomaan paikkaan kyhjöttämään, josta se piti nyhtää väkisin pois. Matkalla, kuljetuslaatikossa piti taas laulaa sitä matkalaulua, joka ihmisten korviin kuulostaa erehdyttävästi raivonmaukunalta.

Illalla olimme Nassun kanssa Laulutuvassa. Laura oli ekaa kertaa livenä kuultuna ihana, samoin Carita Holmström. Paikalla oli monia bloggaajia, Hurina pyysi meidät pyöreään pöytään. Keikan jälkeen jatkoimme humaltumista sekä Sirenin, Hurinan ja Timon kanssa juttelua. Yllätyn aina uudelleen siitä, kuinka helppoa sellaisen ihmisen kanssa on puhua, jota ei ole koskaan nähnyt, mutta josta tietää tavallaan aika paljonkin asioita. Noin ylipäätään tutustuminen tuntuu käyvän vuosi vuodelta helpommaksi. Ehkä kipuilen etukäteen mahdollista kolmenkympin kriisiä solmimalla yhä lisää ystävyyssuhteita, kun monet ikäiseni käpertyvät kammioonsa pelkästään miehen ja pastellisten lakanoiden ja tasaisesti kartutettavan kilta-astiaston pariin. Tai ei kyllä kukaan tuttuni, mutta tällainen käsitys minulla on. (Ärsytän kyllä itseäni tällä leimaamisella ja yleistämisellä, ihan tiedoksi vaan.) Sain nerokkaan känni-idean, että Nassun pitäisi tulla meille yöksi. Käytin houkuttimena kotona odottavaa pastaa ja hauskaa aamukahviseuraa. Nasautimme siis taksilla Tapiolaan todetaksemme, ettei Nazzer-raukka voi nukkua kissakodissa ilman etukäteen otettuja Zyrtek-boosteja. Niinpä soitin Nassulle toisen taksin ja menin itse nukkumaan herätäkseni seuraavana aamuna baaritupakoinnin aiheuttamaan päänsärkyyn. Odotan innolla totaalitupakointikieltoa baarissa, se lakkauttaa sen vähäisenkin tupakoinnin jota harrastan. En usko puolella askilla per baari-ilta olevan mitään terveydellisiä haittavaikutuksia, mutta sademetsiä siinäkin kaatuu. Ja tukka alkaa lemahtaa.

Tämä viikko on ollut outo yhdistelmä stressikiirettä ja hönöttävää lamaannusta. Nyt pitää mennä taas.