lauantaina, marraskuuta 25, 2006

Valkoiseksi paljastunut hyasintti

Vanhemmat olivat viime viikonloppuna meillä syömässä. Pyysin äidiltä tuliaisiksi hyasinttia, varautuneena siihen ettei niitä ole vielä myynnissä. Joulutähtiä ja amarylliksiä on näkynyt jo pari viikkoa, mutta hyasintit ovat piilotelleet jossain. Ei voi olla mahdollista, että ne menisivät ikinä pois muodista, ehkä niiden aika vaan on vähän myöhempi kuin muiden joulukukkien. Itse asiassa en tajua, miksei hyasintteja myydä läpi vuoden (toisaalta niiden viehätys kai perustuu siihen, ettei niitä ole aina saatavilla ja niiden tuoksu linkittyy näin ollen Jouluun, vähän niinkuin mandariinienkin kanssa on). Äiti oli löytänyt punavuorelaisesta kukkakaupasta vihreän alun, joka on vasta nyt paljastanut valkean värinsä. Kaikki hyasintit ovat ihania, suosikkini on ehkä violetti. Viime jouluna ostin alennuksesta lievästi ylimenneitä, hansaruusunpunaisia (ei siis vaaleanpunaisia) hyasintteja, jotka tekivät vielä muutamia kakkosvarsia. Ihania. Hyasintin tuoksu on jotain niin juovuttavaa. Olimme pari vuotta sitten L:n kanssa kevätlomalla Wienissä. Kaupungin lukuisissa puistoissa kukoistivat siniset hyasintit ja punaiset tulppaanit rinnakkain, keväthullaantuneet kärpäset pörräsivät ja musta multa höyrysi. Suomessa näkee keväisin lähinnä helmihyasinttia, joka on sekin aivan ihana. Kun vanhemmat vielä asuivat pihallisessa talossa, säästelin usein joululta jääneitä sipuleita ja istuttelin niitä syksyisin. Kyllä sieltä vaaleanpunaisia ja liiloja pungersi aina esiin.

Vanhemmat toivat myös yöpöydän. Yöpöytä on ensimmäiseni sitten Porvoon aikojen. Kalliossa minulla oli parvi, täällä Tapiolassa pitkään yöpöydänkorvaajana wieniläistuoli. Tuoli on tosi nätti, mutta pinnaltaan kovera ja sen päälle on hulautettu yhdet jos toisetkin vesi- ja mehulasti. Nykyinen yöpöytä oli halpa antiikkilöytö (täyttää tuskin virallista antiikin määritelmää, ehkä enemmänkin vanha pikkulipasto) johon joku luova sielu on maalannut shakkiruudukon. Ruudukko on vinossa, tuhraantunut ja kulunut, siksi juuri hieno. Ruudukko oli varmaankin myös syy yöpöydän poikkeuksellisen halpaan hintaan, mutta mikäs siinä, juuri se tekee pöydästä aivan uniikin.

Olen aikaisemminkin maininnut vetäväni väsyneenmuttaonnellisen tytön eli Suzien apuna pakolaisten taidekerhoa. Tuli puhetta vauvakuumeesta ja lastenteosta, tulin päivitelleeksi ääneen omani puutetta ja aiheeseen sopivasti kerhoon tuli ensiksikin parivuotias sisaruspari, jotka istuivat tuoleillaan hipihiljaa ja suttasivat peiteväreillä paperin lisäksi naamaansa ja ympäröiviä huonekaluja, sekä ehkä kolmivuotias suklaanappisilmä, joka pitää hurjasti siitä, että putsaan hänen käsiään. Ja nelivuotias veitikka, joka koko illan lahjoitti minulle hienosti taiteltuja paperinpaloja. Liikuttavia, pallerokätisiä lapsukaisia, joita haluaisin paitsi halata ja painaa poskeni heidän pehmeää ihoaan vasten, myös jotenkin suojella kaikelta siltä mitä he ovat jo kokeneet ja tulevat kokemaan, riippumatta siitä, saavatko he edes jäädä Suomeen. Seuraavana iltana kuorossa laulettu Debussyn Kodittomien lasten joululaulu tuntui erityisen kurkkuakuristavalta (vaikka ranskankielentaitoni ei edes avaa minulle koko teksiä) kun ajatteli niitä pienenpieniä turvapaikanhakijoita.

Lapsirakkaus on ollut minulle pitkään aika teoreettinen asia. Tiedän sen kaikenvoittavuuden, olen pystynyt ehkä kuvittelemaan itsenikin tuntemaan vastaavaa. Olen kuitenkin joskus vakavasti pohtinut sitä, haluanko omia lapsia. Lastentekoon (puhun ihan tietoisesti lastenTEKEMISESTÄ) liittyy kuitenkin niin valtavasti riskejä, moraalisia ongelmia, elämänmuutosta ja mikä pahinta, pelkoa. Joskus tuntuu, että vietän suuren osan omaakin elämääni pelkäämällä niin paljon kaikkea, etten yksinkertaisesti kestäisi pelätä vielä lapsenkin puolesta. Toisaalta olen lohduttautunut sillä, että pelollekin on kai olemassa joku katto. Jos saisin lapsia, lakkaisin ehkä pelkäämästä sitä, että ystäväni jäävät auton tai tippuvan jääpuikon alle. Lastenlaittoon liittyvien moraalisten ongelmien tiimoilta olen miettinyt myös adoptiota ja tullut siihen tulokseen, että en luultavasti jaksaisi käydä läpi siihen liittyvää paperisotaa ja toisaalta, en kestäisi esimerkiksi omaan lapseeni kohdistuvaa rasismia. Rasismi on muutenkin yksi niistä asioista, jotka todella HAJOTTAVAT minua. Tietysti on tavallaan raukkamaista ajatella ettei halua mustaa lasta koska sitä kiusattaisiin koulussa, mutta riski on ihan relevantti. Olen lukenut muutamiakin tutkimuksia siitä, miten selkeästi erivärisiä adoptiolapsia kohdellaan länsimaisissa yhteiskunnissa. Mustia vedetään lättyyn, kiinalaistytöiltä aletaan tiedustella kymmenvuotiaana hintaa jne. Sitten on vielä tämä, täysin tunnepohjainen juttu, että haluaisin mieluusti tuottaa yhdessä rakkaimpani kanssa yhteisen jälkeläisen (en tosin kuvittele omista geeneistäni mitään erikoista, minulta se lapsi perisi luultavasti värittömät kulmakarvat, persjalkaisuuden ja matemaattisen lahjattomuuden). Mutta silti! Kuoroani johtaa about kuusikymppinen mies, jonka aikuinen tytär laulaa kuorossa, ja tuo joskus mukaan leikki-ikäiset lapsensa. On viehättävää tarkastella samanaikaisesti kolmessa sukupolvessa ilmeneviä piirteitä.

Tänään on muuten Älä osta mitään-päivä. Omalta osaltani olen tainnut noudattaa päivän henkeä, mutta L oli ostanut meille JUMPPAPALLON. Pallo on kirkkaanvihreä ja sikaruma. Onneksi meillä on toistaiseksi tämä hulppea lukaali, joten voin esittää toivomuksia pallon sijainnista esimerkiksi "kirjastossa" (joka on L:n työhuone ja sisustettu englantilaiseksi kirjastoksi vihreine lamppuineen ja jykevine kirjoituspöytineen, tosin pääosa kirjoistamme sijaitsee olohuoneessa, "kirjastossa" on lähinnä scifiä ja Rooman keisareiden elämäkertoja plus jotain marxilaista stuffia). Pääsin ystäväni E:n siivellä osallistumaan Älä osta mitään-päivän antimainoskilpailun alkutuomarointiin. Huomasin ilokseni, että suosikkini voitti!

2 kommenttia:

  1. Näitä sun postauksia on kyllä aina kiva lukea, en osaa tarkemmin eritellä, mutta kirjoitustyylisi rauhallinen tahti, kaunis sivupohja ja ajatusten juoheva eteenpäinkuljetus on kovin viehättävää. Tätä vain lukee ja lukee, nyökyttelee ja mutisee itsekseen ja lukee eteenpäin. Mielellään kolme postausta kerralla. Tämän takia kommentointini on vähän tällaista...
    -minh-

    VastaaPoista
  2. Ou jee, kiitos :) Ne on semmoista tajunnanvirtaa, joskus tosin pistän paperille ranskalaisia viivoja kaikist jutskist mitä voisin blogissa käsitellä. Hyvistä baarikeskusteluistakin tulee tallennettua täkyjä, mutta niiden aihetta ei välttämättä muista jälkeenpäin. Nyt kalenterissani on mystinen sana "muumivasemmistolaisuus" josta minun on pitänyt kirjoittaa, mutten yhtään muista että mitä. (Hakusi - muumivasemmistolaisuus - ei vastaa yhtään sivua.)

    VastaaPoista

Hei anonyymi! Keksithän itsellesi nimimerkin kommentoidessasi! Lisää huomattavasti vastaushalukkuuttani! Pus!