Onnellisia hetkiä

Kotiuduin äskettäin Laulutuvasta, toivottavasti ei kuitenkaan viimeisestä. Keikka oli huippu, Laura ihana ja Heikki Salo myös. Mieleen jäi erityisesti kappale, jossa kerrottiin mitä tunnettujen laulujen henkilöille kuuluu nykyään. Tyttö, joka katsoi jossakin alhaalla olevaa mustaa vettä, on nykyään copynä mainostoimistossa. Pera ja Lassi(?) saivat toisensa Tukholmassa. Hii. Oli mukavaa nähdä uudehkoja blogi-tuttuja, samaan aikaan kainostuttavaa ja inspiroivaa.

Tapani on kerätä onnellisia hetkiä. Aina kun on vaikka kiva keikka tai kotibileet tai vastaavaa, tallennan mieleeni kyseisen tapahtuman kliimaksin (johon liittyy yleensä hyvä musiikki, inspiroiva keskustelu ja nousuhumala) ja vaalin sitä mielessäni. Onnellisia hetkiä tulee toki muulloinkin, esimerkiksi yhteisen naurun kautta. Pari viikkoa sitten odotimme L:n kanssa metroa, ja meille syntyi kerrassaan loistava intertekstuaalinen sanailu-flow, jonka seurauksena molemmat nauroimme hervottomasti. Sitten katsoimme toisiimme lähes liikuttuneina ja tajusimme selkeästi molemmat että tässä se taas oli, se onnellinen hetki. Tänään teimme keittiössä ruokaa keltaisesa keittiössä, kinastelimme pannunpaikoista ja radiosta alkoi soida Hiski Salomaata. Silloin tuli taas onnellinen hetki, hymy liimaantui kasvoille ja kaikki oli lämmintä.

Lainasin pikalainana Katja Ketun Surujenkerääjän. Nimi kiinnitti huomioni jo kirjan ilmestyessä, koska olen itse surujenkerääjä ja ainainen huolestuja. Kirjasta en voi vielä sanoa mitään, (paitsi että kieli vaikuttaa tosi nasevalta) koska olen lukenut vasta muutaman sivun. Olen kuullut useammankin suusta näkemyksen, että tarvitsen aina asian jota murehtia ja vatuloida. Kerään huolenaiheita ja murheita ja kehrään niistä isoa, harmaata palloa. Kumma juttu sinänsä, en ole huomannut asian toistuvuutta ennen kuin minulle on huomautettu siitä. Jos tiedätte, rakkaat lukijat, keinoja vapautua jatkuvasta huolestuneisuudesta, kertokaa toki! Olen jo kauan sitten hyväksynyt ajatuksen siitä, että ehjää onnea ei ole. Oivallus tuntui tavallaan hyvin helpottavalta, jos täydellisen happiness-tilan tavoittelu ei kuitenkaan johda toivottuihin tuloksiin vaan päin vastoin suurempaan ahdistukseen, voi aivan hyvin yrittää segmentoida oman olemisensa puolet ja nauttia niistä hyvistä. Sitten kun tämän saisi vielä toteutettua käytännössä.

Olen tässä viime aikoina vakuuttunut entisestään siitä, että en pidä nykyisestä kotikaupungistani. Miellän itseni jatkuvasti helsinkiläiseksi ja haaveilen kivitalokaduista. Tapiola on tietysti poikkeus, täällä on oikeasti tosi kaunista, juuri sopiva combo asutusta ja luontoa. Minua vaan nyt VITUTTAA seistä aamulla bussipysäkillä ja katsoa sitä pelkkien kuskien eikä yhdenkään matkustajan autoletkaa. Tosin on ihan mukavaa matkustaa tyhjässä bussissa, mutta mieluummin seisoisin ruuhkaratikassa kuin hengittelisin citymaastureiden päästöjä päivät pääksytysten. Työpaikkahaastatteluissa minulle yritetään aina neuvoa autoreittiä, mutta nykyään olen kyllin röyhkeä keskeyttääkseni ja kertoakseni käyttäväni vain joukkoliikennettä, kiitos. Nykyinen työmatkani kulkee Espoon pulskien lähiöiden läpi; kaksikerroksisia paritaloja, tilaa neljälle autolle, joulupukkivaloja, kituvia pinjoja minipihoilla, hiljalleen rapistuvia mukatyylikkäitä terassintorsoja. Aaargh! Not my ticket, honey! Oikea kodintuntu tulee ratikan kolkkeesta ja vaimeasta baaristakotiutuvien ädläyksestä, ei perheautojen pörinästä. Vaikka onhan täällä toisaalta ihanan rauhallista. Ja makkarin näkymä tummine oravakuusineen on kieltämättä ihana. Puhumattakaan nyt olkkarin merinäköalasta, heh. Mutta tämä kaikki on lainaa vain, parempi totuttautua ajoissa pois.

Huomenna olisi tarkoitus mennä tsekkaaman Emma E:n kanssa. On sekin kyllä ihan kivaa, että tuossa kävelymatkan päässä on nykytaiteen museo. Ja nyt voisi mennä vaikka nukkumaan, olen saavuttanut porvarillisen unirytmin (jota ei niinku selkeästi ole meitsillä luonnostaan) ja sitä pitää vaalia. Minua on aina iltavirkkuna aamuvirkun äidin tyttärenä vähän kalvanut se uskomus talon hävittämisestä. Liitän omasta luontaisesta rytmistäni huolimatta myöhään nukkumisen kaikkeen yleiseen lusmurointiin ja hengailuun. Lusmurointi ja hengailu ovat toisaalta usein aika tervepäisiä harrasteita. Ärsyttää sellainen oletus, että pitäisi todistaa yhteiskuntakelpoisuuttaan heräämällä aina seiskalta, kun pointti on ehkä kuitenkin se, että pyrkii aina heräämään samaan aikaan. Eläköön liukuva työaika, josta itselläni ei kuitenkaan toistaiseksi ole iloa nauttia. Tähän aikaan vuodesta toisaalta on aika se ja sama milloin herää, sisällä on kuitenkin niin pimeää, ettei näe lukea ilman valoja.