perjantaina, joulukuuta 29, 2006

Itsetunnosta ja anteeksiannosta

Radiosta tuli äsken Aimee Mannin One joka on minulle alun perin tuttu Magnolia-elokuvasta. Aimee Mannin melankolinen ääni ja kitkerät elämänviisaudet sopivat elokuvaan, ja myös tämänhetkiseen mielentilaani enemmän kuin hyvin. Magnolian lopussa on kohta, jossa kiltti poliisi vakuuttelee kokainistitytölle, että tämä on oikeasti hyvä ihminen, kelvollinen ja rakastamisen arvoinen. Juuri ennen lopputekstejä tyttö nostaa päänsä ja hymyilee. Tuo hymy, pieni hetki ilman itseinhoa, oivallus siitä, että ansaitsee jotain hyvää, on viimeinen niittini kyynelten padoille, Magnolian lopputekstit menevät aina (katson hyvät leffat useasti, luen hyvät kirjat monta kertaa) sumussa.

Uskovatko ihmiset, kun niille tarpeeksi vakuuttaa, omaan hyvyyteensä, rakastettavuuteensa, tärkeyteensä? Eivät oikein tunnu uskovan, en minäkään
sitä tee. Minulla on ollut turvallinen lapsuus, edelleen rakastavat vanhemmat, mies, ystäviä. Silti näen jatkuvasti painajaisia siitä, miten joku läheiseni hylkää minut inhoten ja julmien sanojen saattelemana. En voi olla ajattelematta, että jos minä näen noita unia, mitä näkevät ne, joilta oikeasti, käytännön tasolla puuttuu luottamus omaan rakastettavuuteensa?


Minua pidetään kai yleisesti ottaen ns vahvana naisena ja itsetuntoni oletetaan olevan hyvä. Tavallaan oletukset pitävätkin paikkansa. (On se muuten hassua, kun alkaa ruotia luonnettaan, ei oikeastaan pysty sanomaan mitään konkreettista, ainoastaan toisaalta-toisaalta-juttuja, muistaakseni Veloena on joskus kirjoittanut tästä joskus hyvin.) Omaksun ystäväpiirissäni helposti paitsi empaattisen kuuntelijan roolin, myös järjen äänen. Minulla on aina ollut perusasiat kunnossa, ei minulla ole oikeutta rutista ongelmistani kellekään. Ja muilla on kuitenkin paljon pahempia ongelmia, turvaton lapsuus, riippuvuussuhde, vastakariutunut parisuhde tai jotain vastaavaa. Toisaalta tämä vuosi on ollut minulle kuitenkin niin vaikea, että minun on ollut pakko alkaa murtaa hyvinmenee-rooliani. Yllättävän vaikeaa se kyllä edelleen on, kohtaan hyvinkin inhottavia ajatuksia kuten "pelkään ainakin jonkun ystävistäni ilahtuvan kuullessaan, että olen ahdistunut siitä ja siitä asiasta". Mikä on tavallaan typerää, koska se, että kuulee, että joku toinen kelailee ihan samoja asioita kuin mitä itse on tehnyt, on usein hirveän helpottavaa. Eikä silloin ole kyse siitä, että iloitsisi toisen onnettomuudesta, vaan jonkinlaisesta vertaistuesta. Olen vaan viime aikoina ollut jotenkin epäluuloinen ihmisten motiivien suhteen, tuntuu että kyräilen happamana ja tulkitsen asioita tahallaan väärin.

Mistä hyvä itsetunto sitten tulee? Minua on alkanut jotenkin kylmätä ajatustapa, johon törmään jatkuvasti omassakin mielessäni. Hyvä itsetunto ansaitaan.
"Miten se voi pitää itseään paskana, sehän on niin kaunis ja ahkera" on tosi yleinen argumentti, kun puhutaan itsetunnosta ja sen puutteessa. Tietenkin vakuuttelu on osa huonoitsetuntoisen piristämistä, mutta tuossa "eihän sillä ole syytä vihata itseään"-jutussa on kyse eri asiasta, koska se johtaa jatkokysymykseen: Kellä sitten on syytä vihata itseään? Sillä, joka ei koskaan saanut opintojaan päätökseen, joka sairastui alkoholismiin parikymppisenä, jolla on paksut reidet ja pienet rinnat, joka paloi loppuun työssään ja masentui? Se, että itsetuntokuilussa kärvistelevän oloa aletaan ylipäätään parantaa luettelemalla tämän saavutuksia ja taitoja, on ellei nyt haitallista, ainakin aika lyhytnäköistä. Eikä siitä yleensä ole mitään hyötyä, paitsi korkeintaan hetkellisesti. Toki teen tuota itsekin, ei sillä.

Kysymys siitä, miten itsetuntoa saisi parannettua, on ihan mahdottoman vaikea. Itsetunto on luonnollisestikin vaihtolämpöinen juttu, ja siihen vaikuttavat vähän kaikki jutut kuukautiskierrosta työtilanteeseen. Ei ainakaan piiskaamisella, ei ainakaan peilin tunkemisella nenän eteen tarkoituksessa "katso nyt rehellisesti kuinka paska olet, ota itseäsi niskasta kiinni!" Tai tiedä häntä, ehkä tuo toimii joillekin, mutta itselleni itsevihan kautta "herättely" toimii lähinnä lamauttavana ja mykistävänä juttuna, joka nostattaa myöhemmin, pitkään ja katkerasti, vihaa ja vitutusta. Äitini, jota rakastan ja joka on maailman paras äiti, on käyttänyt tuota metodia aina joskus minuun, ja minun on edelleen vaikeata antaa anteeksi sitä. Tai siis, en ole antanut sitä anteeksi. Anteeksianto on muuten toinen, vaikea juttu, joka liittyy läheisesti itsetuntoon. Ehkäpä itsetunnon parantaminen pitäisi aloittaa opettelemalla antamaan itselle anteeksi? Ja sitä mukaa toisille? Omiin itsetuntoalho-kohtauksiini ainakin liittyy kyräily, hautominen ja pitkävihaisuus muiden sanomisia kohtaan.

Miten oppia antamaan anteeksi? Luin joskus teininä artikkelin keskitysleirillä olleesta juutalaisesta, joka antoi anteeksi natseille. Juutelainen teki päätöksen itsensä takia, natsit eivät tietenkään olleet pyytäneet häneltä anteeksi. Tuo ele on siitä pitäen aina silloin tällöin pyörinyt mielessäni, ja olen toivonut pystyväni samaan, vaikka itsen vertaaminen keskitysleiriltä selvinneeseen tuntuukin sekä kornilta että kohtuuttomalta. Mutta toisaalta, niin se keskitysleiri kuin natsitkin ovat oman pääni sisällä. Anteeksi antaminen on irti päästämistä, paskasta irrottautumista, terveen itsekäs teko. Miten pystyä vakuuttamaan itselle, että on niin arvokas ja tärkeä, että voi hyvällä syyllä lakata vihaamasta itseään menneisyyden virheiden takia? Etenkin (vaikka kyse ei edes ole siitä, että ruvettaisiin vertaamaan mikä on anteeksiantamisen arvoista ja mikä ei) on kyse jostain pöljäksi osottautuneista valinnoista, vastuuttomuudesta ja yleisestä naiviudesta? Eikä siis murhista, vaikka jonkun määritelmän mukaan olen kai syyllistynyt siihenkin, mutta paradoksaalista kylläkin, harvasta elämääni vaikuttaneesta valinnasta olen ollut, ja olen edelleen yhtä timantinkirkkaan varma kuin tästä "murhasta". Mutta miten lakata vatkaamasta sitä, että vietti lukuloman vallatulla talolla, sai huonon ylioppilastodistuksen ja tuotti pettymyksen vanhemmille? Siitähän on vasta kymmenen vuotta kun kirjoitin :)

Itsetuntoon liittyy myös sellainen hassu armeliaisuus-juttu. Sitä soimaa itseään omista virheistään, mutta samalla lohduttaa toista vastaavista virheistä itseään soimaavaa sanomalla, että turha vatkata vanhoja asioita, olet ihana. Sama pätee tehtyihin virheisiin, omiin suhtautuu vakavasti ja pitää niitä laajamittaisena esimerkkinä omasta kaikennielevästä paskuudesta, muiden virheet ovat vain no, virheitä. Vähän niinkuin olisi anorektikko, joka voi pitää pehmeitä muotoja kauniina muilla naisilla mutta vihata niitä itsellä. Miten pitää oma sisäinen suorittaja-anorektikko kurissa mutta olla samalla skarppi ja pärjäävä ja itseensä tyytyväinen? Itsetunto on kuitenkin niin yllättävän riippumaton todellisista tapahtumista. Tiedän ihmisen, jolla on ihan rehellisesti sanoen mennyt monella tapaa päin persettä ja joka on myös pitkälti itse aiheuttanut omat ongelmansa. Kyseinen ihminen inhoaa itseään. Tiedän toisen ihmisen, joka on menestynyt kaikessa mihin on ryhtynyt, erittäin hyvin ellei loistavasti, saavuttanut ahkeruudella, älyllä ja sitkeydellä monia asioita. Kyseinen ihminen inhoaa itseään. Kummalla on vihaansa enemmän syytä? Kumpaa itseviha on auttanut tulemaan onnellisemmaksi ja tasapainoisemmaksi ihmiseksi? Kumpi on onnellisempi? Vastaus noihin kysymyksiin on aina sama, ei kumpikaan.

7 kommenttia:

  1. mitä sinulle on tämän vuoden aikana sattunut, että se on keikuttanut venettäsi? kysymykseni on viitteellinen --

    tekisikö 10 vuotta sitten kirjoitettu yo-todistus vanhempasi onnellisemmaksi?

    jos ajattelee asioita pitkällisesti, eli se, mikä on ollut oleellista sinä päivänä kun oma elämä loppuu, niin eipä kai yksi yo-todistus
    paljon paina.

    VastaaPoista
  2. Tähän voidaan vastata yhdellä sanalla: valmistuminen :)
    Valmistuminen sisältää lopullisen aikuisuuden pelottavuuden, työelämän kovuuden ja vaikeuden (etenkin omalla alallani), jonkinlaisen lopullisuuden. Oikeasti angstini on johtunut tasan paskasta työtilanteestani, joka on sitten vaikuttanut omaan itsetuntooni ja -luottamukseeni ja toiminut itseään toteuttavana ennustuksena ja noidankehänä ja ties minä pierunkuorena.

    Joo, oikeasti jollain yo-todistuksella ei ole paskankaan merkitystä, etenkin kun olen päässyt sen jälkeen kuitenkin korjaamaan hyvääkin satoa opiskelujen saralla ja rakentanut itsetuntoani sitä kautta. Mainitsin yo-todistuksen esimerkkinä juuri siitä, miten tyhjänpäiväisiä ja turhia asioita sitä voi mielessään vatuloida, ja käyttää niitä esimerkkeinä omasta paskuudestaan. Joskus sitä tulee kyllä mieleen, että on sitä aika onnellinen ihminen ollessaan etuoikeutettu mäihväämään jotain kymmenen vuoden takaista globaalissa mittakaavassa kärpäsenjäljen kokoista asiaa :)

    VastaaPoista
  3. Minun oli pakko sujauttaa Magnolian soundtrack CD-soittimeen ennen kuin ehdin lukea tekstiäsi ensimmäistä kappaletta pidemmälle. :) Aimeen kaikki biisit tuntuvat käsittelevän tätä samaa aihetta, ja kummasti hänen musiikkinsa (kuten muuten myös se Magnolia-leffakin, aina vain uudelleen) herättää paljon tunteita ja ajatuksia myös minussa. En osaa kommentoida tähän tekstiisi oikein muuta kuin että juuri niin, hyvä kirjoitus, johon minun on helppo samastua. Juuri näitä minäkin mielessäni loputtomiin pyörittelen: mikä siinä on, että vaikka arjen ja arkisten valintojen tasolla olen oppinut itselleni armolliseksi, vanhat virheet (joita, niitäkin, voi tulkita moneen suuntaan ja merkitä moninaisin otsikoin) kummittelevat edelleen, kolhivat itsetuntoa ja luottamusta itseen edelleen? Pitäisi tosiaan oppia kuuntelemaan niitä sanoja, joita itseinhon ja syyllisyyden kanssa painiville ystäville itse jakaa, mutta niin vain se konditionaalikin jatkaa kummitteluaan tässäkin virkkeessä.

    Eksyin blogiisi jokin aika sitten jostakin toisesta blogista (Sudet tulevat, kenties?), ja pidän kovasti teksteistäsi, joten jatkan lukemista. :)

    VastaaPoista
  4. valmistumisesta: kun sain omat "paperini" ja olin jo aiemmin aloittanut oikeat työt, niin tiesin, että vapauteni päivät olisivat ohitse. ja niin ne olivatkin.

    tähän astisen elämäni paras aika: akateeminen vapaus, oma aika, ja tosi ahkerakin olin, sillä rakastin sitä mitä opiskelin. yhtään työtäni en ole samalla tavalla rakastanut.

    VastaaPoista
  5. Minäkin "pilasin" yo-todistukseni arisuoritumalla roimasti. Olin enemmän kiinnostunut ensirakkaudestani J:stä, joka tosin nykyään on jo ex-rakas. Nuori sydän poukkoili vimmatusti ja ajatukset vain pysyivät poissa lukutohinoista. Vieläkin, monestikin, mietin sitä, että olisin voinut kirjoittaa L:n paperit helposti. Kirjoitin M:n. Prkl. Niin ja tosiaan, kun siitä on liki kymmenen vuotta, mitä sitä vatuloimaan (yhtä hieno sana muuten kuin Minhin pimpparis!). Sitä toistuvasti pelkää olevansa itselle ja muille liian vähän.

    Eli lyhyemmin ja ytimekkäämmin: hieno ja tärkeä postaus. Olen samaa mieltä kanssasi.

    VastaaPoista
  6. Loistava postaus. Ostin itselleni ja A:lle hetken mielijohteesta(riitaputki ja asumusero) kummallekin Brenda Shoshanan Askelmat rakkauteen-kirjan, joka on pieni ja jossa on pieniä kirjoitustehtäviä. Äiti antoi joskus Shoshanan Zen ja Rakastumisen taito-kirjan joka on minusta myös tosi hyvä.

    Pohdin paljon itsetuntoa kirjoittaessani tehtäviä. Itsetunto on minulle itsetuntemusta ja sitten erikseen on taas itseluottamus, joka on varmuutta,itsestään tykkäämistä, itsensä arvostamista,uskoa itseensä jne.

    Itsetuntemus on pitkä matka joka ei pääty kuin kuolemaan(jos siihenkään, riippuen elämänkatsomuksesta ja hengellisyydestä/uskonnollisuudesta) ja joka liittyy siihen, että tietää, kuka on, ei sitä, millainen, vaan mikä ja kuka.Toki luonne ja ominaisuudet liittyvät siihen, mutta itsetuntemus on oman alkuperänsä ja jonkun oman erikois- ja ominaislaatunsa tunnistamista. Jos in hyvä itsetunto, on usein myös hyvä itseluottamus.

    Sitten on ihmisiä, jotka ovat harvinaisen tarkkanäköisiä ja observoivia itsensä suhteen, mutta eivät pidä itsestään. Se on kai joku häiriötila, koska luulisin oman ominaisluontonsa tuntemisen johtavan myös sen arvostamiseen ja vaalimiseen....noh, jopas alkoi taas kyökkitsyko kalkattamaan...

    Mahtavaa uutta vuotta, Lupiini!
    -minh-

    VastaaPoista
  7. Kiitos kaikille kommentoineille, teillä oli ihan huippua juttua kaikenkaikkiaan!

    Minh, oon kuullut että monelle on ollut apua noista Zen-itsehoito-oppaista. Aikaisemmin suhtauduin itsehoitoon vähän jenkkitsemppauksena, mutta en enää. Pitäisköhän investoida?

    Se ajatus, että itsetuntoa voi tavallaan segmentoida, on hyvä. En voi esimerkiksi väittää, että mulla olisi lähtökohtaisesti huono itsetunto. Sen osa-alueet, kuten itseluottamus ailahtelevat, mutta taas itsetuntemus ja itsen pohjimmainen kunnioitus ovat aika pysyviä.

    Itsetuntevaa ja -tuntoista Uutta Vuotta teille!

    VastaaPoista

Hei anonyymi! Keksithän itsellesi nimimerkin kommentoidessasi! Lisää huomattavasti vastaushalukkuuttani! Pus!