Serosurkeus

Heräsin tänään tosi surkeana. Näin koko yön painajaisia, että olin Alfred Kinseyn assistentti (!!), ei mikään hyvä alku päivälle. Myös kissa hyökki varpaisiini kiinni, mikä unimaailmassa rinnastui väkivaltaisen sateenvarjon syöksähdyksiin.
Mäihväsin onnettomuuttani aamupäivän, ja kirjoitin lopulta E:lle itsesääliä ja -kiukkua tirsuvan meilin. Jo meilin lähetettyäni oma rypeminen alkoi vähän hymyilyttää, ja meiliin tullut ihana vastaus toi sekä liikutuksen kyyneleet että hymyn että vähän kikatusta. Ihana E <3

Tiedän tämänaamuisen angstini johtuvan pitkälti ihan kemiallisista syistä. Kaamos ei sovi psyykelle, eikä etenkään siihen yhdistetty viikon univelka ja pari vuosikertapunkkulasillista liikaa. Eilen palkkana punkkuilusta (taidan pitäytyä jatkossa mustassa kissassa, moukkamaiselle maulleni ja särkyherkälle päälleni eivät sovi kalliit aineet) oli migreeni. Kaamosaikana tulee lohdutettua pimeää oloa kemiallisilla piristeillä (kofeiini+alkoholi), vaikka juuri silloin pitäisi välttää keemisiä kamoja ja hankkia mieluummin vaikka kirkasvalolamppu. Mutta toisaalta, juhliminen on niin kivaa! Järjestin lauantaina, L:n ollessa matkoilla, laajennetun kudontakerhon pikkujoulun, jossa kuuntelimme mm Smurffeja, Teletappeja ja puhuimme käsitöistä, siis käsitöistä, tsiih! Irtsarit oli korvattu juustoilla ja kekseillä ja limukka kuoharilla, mutta muuten olimme ihan pikkutyttöjä.

Eilen illalla piti tehdä luvattuja töitä, joten kudoin kaulaliinani valmiiksi. Siitä tuli tosi lyhyt ja oikeastaan aika outo ja tursahteleva. Piilotin sen syvälle kangaspussiin, josko se siellä muuttuisi jotenkin fiksumman näköiseksi. Toppalatinoenkeli on vielä aika vaiheessa. Kuten myös L:n joululahja (L, jos luet tätä, silmät kiinni!). Kaavojen leikkaaminen on korkeampaa matematiikkaa ja fysiikkaa ja aritmetiikkaa, ja kunnioitukseni ompelijoita kohtaan on viimeisen vuorokauden aikana entisestään kasvanut.