Kallion monet kasvot

Tänään oli monella tapaa erikoinen päivä, kiva päivä myös. Täydellisen outoftheblue-työtehtävän jälkeen kävelin kudontakerhoon Kallion läpi. Vanhana Kalliolaisena olen ikäänkuin olettanut suvereenisti tuntevani koko alueen kuin omat taskuni, mutta oikeasti olin hetken ihan uudessa paikassa Wallininkujalla. Linnanmäen puoleinen Kallio näyttää rauhalliselta mummoalueelta ja samalla hyvin urbaanilta. Linjojen päät edustavat jo rumaa 60-luvun arkkitehtuuria, mutta rinnakkain aseteltuna asbestitalot näyttävät yllättävän harmonisilta ja kodikkailta. Pimeän vuodenajan iloja on katsella valaistuja ikkunoita ja ihmisiä iltapuuhissaan (kuulostaa aika lattealta ja itsestäänselvältä näin kirjoitettuna, mutta minkäs teet). Huomasin myös kuinka hauska Jugend-tyylien rinnastus syntyy Ihantolan ja Kallion Kirkon välillä, ensinmainittu on karkkisöpö, erkkerien ja ornamenttien koristama linna ja jälkimmäinen jylhän fallinen, kansallisromanttinen no, linna.

Kudontakerho meni pitkälti juttelu- ja tuparirääppiäismeiningillä, sain ehkä jopa kolme kerrosta kudottua sitä petroolinsinistä kaulaliinaani (petroolinsininen elikkä turkoosi on ainoa sinisen sävy jota siedän, muita ällöän jonkun lapsuudesta periytyvän trauman innoittamana). Sen jälkeen siirryimme Flemarille ravitsemusliikkeeseen, jossa meiltä kysyttiin papereita!!! Johtui ehkä siitä, että kalkatimme baarijonossa hilpeästi ja joukossamme oli ystäväni H, joka on niin tyttöisän näköinen, että saa todistaa täysi-ikäisyyttään harva se viikko. Minulta ei ole täysi-ikäisenä pahemmin papereita tiedusteltu, eikä usein edes teininä, seurustelinhan Aikuisen Miehen kanssa ja muutenkin näytin aika aikuiselta. Ikäjuttu on kohdaltani vasta nyt alkanut muuttua, ehkä pukeutumisestani ja äänestäni/käyttäytymisestäni johtuen minua on alettu kohdella nuorena henkilönä. En pukeudu millään muotoa teinisti (ei kandee ellei ole teinikroppaa), ehkä enemmänkin tyylilleni uskollisen semihipisti ja ei-formaalisti.

Lauloimme kuorossa eilen minulle uutta Debussyn Kodittomien lasten joululaulua. Ihana ja monipolvinen kappale, joka lauletaan Ranskaksi. Ranska on kokemukseni mukaan ei-kieltä-osaavalle ylivoimaisesti vaikein lausuttava. Latina menee ihan perstuntumalta, Saksasta nyt puhumattakaan. Mutta Ranska, eiei. Onneksi joukossamme on kielenopiskelija, joka ystävällisesti lausui kappaleen sanat ja korjasimme ne onomatopoeettiseen asuun ruksimalla hävyttömästi ässiä ja eitä sanojen lopusta. Hämmentävä kieli, jonka opiskelemista en ole edes uskaltanut harkita. Käyn Saksantunneilla ja vaikka se aiheuttaakin minulle koko lailla päänvaivaa, on kieli kuitenkin jotenkin loogisesti hahmotettavissa. Eikä sen lausuminen ole kovin vaikeaa. Plus opettajamme kertoo tunneilla saksalaisista leivonnaisista, jotka kuulostavat kerrassaan hervottomilta.