Suomen kaunein sana

Suomen Kuvalehdessä on artikkeli, jossa kysytään eri tavoin sanojen kanssa tekemisissä olevilta ihmisiltä Suomen kielen kauneinta sanaa. Lehti on pari viikkoa vanha (en ny löydä netistä kyseistä juttua), SK:t päätyvät minulle vanhempien kautta aina parin viikon viiveellä. Pari sanaa sivuraiteelta; Suomen Kuvalehti ei ole enää millään muotoa Kuivalehti, mitä se oli vielä lapsuudessani (lapsuudessani SK:ssa oli tosin mainio sarjakuva Koiraskoira, toisin kuin nykyään). Ruokasen disautus poliisin Asem-ylilyönneille oli mannaa tällaisen vanhan anarkon sydämelle ja muutenkin SK:ssa on nykyään olennaisesti vähemmän sitä Talvisota-vatulointia, mikä vielä pari vuotta sitten pisti silmään. Ja onhan niillä nykyään jopa Veloena, joka todistaa ettei kyse VOI olla kovin hurraahei-patrioottisesta julkaisusta.

Niin, palatakseni takaisin alkuperäiseen aiheeseen, eli Suomen kielen kauneimpaan sanaan. Artikkelissa puntaroitiin sanojen sisältöä suhteessa kieliasuun, esimerkiksi silavahan kuulostaa oikeastaan hyvin kauniilta, mutta sen äklöttävä merkitys korruptoi koko sanan.Lapsena pohdiskelin usein nimien Helmi ja Heli eroa. Inhosin jälkimmäistä, osaksi siksi, että naapurin Heli ei kuulunut suosikki-ihmisiini. Helmi taas kuvasti niin ihanaa, prinsessamaista asiaa, että olisin mieluusti ottanut sen omaksi nimekseni. Josta voi lyhyen aasinsillan kautta päätyä sanaan hellä, jota olen aina kieliasun takia vieroksunut. Kas kun ei lällä. tai ällö.

Graafikko Jarkko Hyppönen, joka on yksi harvoista suomalaisista typograafikoista, valitsi mielisanakseen syvyys sen haasteellisen asettelun takia. Kyseisellä sanalla voidaan testata kirjasintyypin toimivuus, koska syvyydessä on ristikkäisiä diagonaaleja. Syvyys ei siis saa hypätä silmille. Toisaalta, kun syvyyden kirjoittaa kursiivilla, erot häviävät. Kiehtovaa, ihan näin ammattimielessäkin.

Runoilija Johanna Venhon mielisana on metsänpuolimmainen. Venho kertoo kirjoittavansa metsänpuolimmaisella kädellä. Metsänpuolimmainen on minulle vasenkätisenä tuttu sana, eikä sillä alun perin tarkoitettu mitään kovin mairittelevaa, vaan se oli rinnastettavissa seuraaviin nimityksiin: paskakäsi , rumakäsi , vitunkoittelukäsi. Itse olen tietysti sitä sukupolvea, jota ei ole vasenkätisyyden takia rääkätty, paitsi että ala-asteen opettajan suhtautuminen oli oudosti alentuvan kannustava: "Hienoa, Lupiini, kyllähän sinä osaat värittää oikeallakin kädellä. Sinä olet oikeastaan onnekkaampi kuin me muut, oikeakätiset." Nyt kirjoitan kummallakin kädellä, mutta pidän metsänpuolimmaisen käteni mieluusti maalaus- ja piirustelukätenä.

Omaa lempisanaa ei tarvinnut miettiä hetkeäkään. Se on valtamerilaiva. Ihana sana, kylmät väreet kiirivät aina selkää pitkin kun sitä vain ajatteleekin. Kaunis sekä sisällöltään että äänneasultaan. Kotimatkani Länsiväylällä on ihana juuri valtamerilaivojen takia.

Molemmat kuvat on näpätty Koffin puistosta äsken. Valtamerilaivaa ei valitettavasti näkynyt, muuten olisin liittänyt sellaisen tähän postaukseen.