Siili

Hauskan ja tekemisentäyteisen viikonlopun jälkeen tipahdan taas viikonalun ahdistuskuoppaan. Koko maanantai näyttäytyy tympeänä ja epäselvänä vuorena, tulevaisuus on täysi kysymysmerkki, solmitut suhteetkin varmaan pian katkeavat syystä tai toisesta, ja sitä rataa. Tähän vaikuttaa tietenkin edellisillan viinittely, sunnuntaipunkuissa on jotain ihanan dekadenttia (vähän kuten viikkobaareiluissa joskus nuorempana) mutta illalla nautitut serotoniinisävärit kostautuvat seuraavana yönä painajaisella, jossa saan kenkää sekä ihmissuhteista että työelämästä ja oivallan, ettei minulla ole mitään tsänssejä hoitaa kumpiakaan säällisesti. Unessa minulla on myös rintasyöpä sekä hedelmättömyys. Kaikki tuntuu hyvin sattumanvaraiselta ja omat vaikutusmahdollisuuteni äärimmäisen heikoilta. Huomaan hereilläkin suhtautuvani tiedossa oleviini faktoihin aivan eri synkeydellä kuin vielä eilen, on selkeästi sellainen antikokemus tunteelle ”jolloin velatkin tuntuvat saatavilta”.

Oikeasti minulla on ollut todella kivaa. Olen yöpynyt mökillä, laittanut hapsureunaisen tulppaanin sipuleita maan poveen, ollut teatterissa, nähnyt ystäviä useaan otteeseen, harrastanut liikuntaa, silittänyt eläimiä. Minun pitäisi selvästikin muistaa nämä hyvät asiat vielä maanantainakin eikä nähdä viikonalkua jonain tyhjänä paperina ja itseäni writers blockista kärsivänä runoilijana.

Jotta pääsisin yli itsesäälisestä rutinasta vaihdan aihetta ja kirjoitan mielenkiintoisesta ilmiöstä, jota lainaamani Skeematerapia-kirja saattaa valottaa lisääkin. Koska olen jo pidempään käynyt läpi tietynlaista itsetuntemusprosessia olen alkanut nähdä itsessäni (ja siten myös muissa) hyvin vahvana toimintamallin, jota tavataan kutsua esimerkiksi siilipuolustukseksi (sille on varmaan jokin tieteellisempikin nimi). Vahvin siilipuolustuksen piirre on siirtää omia riittämättömyyden ja itseinhon tunteitaan toisiin ihmisiin. Erityisesti riippuvuuksista kärsivillä malli saattaa saavuttaa absurdejakin piirteitä, olen aivan hiljattain todistanut tilannetta, jossa alkoholisti kiihdyttää itsensä jonkun viattoman ja asiaan liittymättömän kommentin seurauksena raivostuneeseen paranoiaan, joka kulminoituu vastuunsiirtoon, jossa oma alkoholiongelma on lopulta kommentin esittäjän ja oikeastaan kaikkien muidenkin vika. Keskustelusta omiin itseinhoisiin tulkintakehyksiin sopivasti poimittu toteamus (joka on todettu aivan toiseen asiaan) toimii raivostumisen polttoaineena. Samaa siilipuolustustahan käytetään myös keskusteluiksi verhotuissa riidoissa, silloin siitä tehdään olkinukke tyyliin ”feministinä olet tietenkin sitä mieltä, että miehiä pitäisi pitää kaulapannassa koirankopissa” jolloin järkiargumentit ovat jo ihan turhia, onhan vastapuoli päättänyt, mitä toinen asiasta ajattelee. Siilipuolustukseen on vaikeaa suhtautua rakentavasti. Siilipuolustautuja tekee itsestään yleensä naurettavan ja onnistuu ärsyttämään kanssaihmisiään äksyilyllään. Olen kuitenkin omista lähtökohtaisen piikitpystyssä-reaktioistani onnistunut paikallistamaan itsevihan ja toisaalta itsen suojelun, johon siilipuolustuksessa pyritään.

Tunnistettuani siilipuolustautumisen mekanismit itsessäni, olen alkanut lukea uusin silmin vaikeissa elämäntilanteissa olleiden ihmisten haastatteluita. Esimerkiksi lapsettomuudesta (luin juuri eilen kahvilassa lehteä jossa oli juttu lapsettomuudesta ja jossa todettiin, että naisen hedelmällisyys laskee kuin lehmän häntä ikävuosina 34-35, tästä johtui varmaan se hedelmättömyyspainajaiseni vaikka emme edes yritä lasta enkä edes tiedä HALUANKO sellaista, edelleenkään, ääh) kärsineet ihmiset kertovat lähes poikkeuksetta kuulleensa asiattomia ja julmia kommentteja lähipiiriltään. Kommentit ovat epäilemättä tuntuneet ikäviltä, mutta silti tulee mieleen, että halutaanko kommenteista kummunneella suuttumuksella jotenkin siirtää vastuuta omasta tuskasta muille. Koska kyllähän lapsettomuudesta kärsivät epäilemättä syyttelevät tilanteesta itseään, pohtivat miksi ”jättivät lapsenteon näin vanhaksi” (mikä on tietenkin aivan turhaa, mennyttä ei voi muuttaa eikä lapsien tekeminen varmuuden vuoksi nuorena on ihan absurdi ajatus, ei lapsia pidä tehdä jos ei siltä tunnu) tai pohtivat menneisyyden valintojen vaikutusta nykyiseen tilanteeseen. Tällaisessa kriisissä joku rauhoittavaksi tarkoitettu neuvo ”relatkaa, älkääkä yrittäkö hampaat irvessä” tuntuu epäilemättä julmalta ja ajattelemattomalta besserwisseröinniltä. Ja sitten lapsettomuussurun lisäksi elämää suhrustaa viilenneet välit ystäviin jotka ehkä kuitenkin omalla tökeröllä tavallaan ovat tarkoittaneet neuvonsa ystävällisiksi.

Olen itse edelleen melko huono ottamaan vastaan ”hyväätarkoittavia neuvoja” (ja ehkä tämän takia vältän antamasta muille neuvomisen aihetta) , haistan niissä pätemistä ja elämääni puuttumista, tosin onneksi vähenevässä määrin. Yritän luottaa ihmisten hyväntahtoisuuteen ja nähdä ehkä hieman torsona ulostulleen viestin takana aitoa välittämistä. Huomaan toimineeni joissain elämäni kriiseissä hyvin suojelevasti ja sulkeutuneesti vaikka en yleisesti ottaen ole sulkeutunut ihminen, oikeastaan aivan päinvastoin. Viime kuukausina olen kuitenkin tietoisesti rikkonut luomaani kuvaa muiden silmissä ja kertonut elämästäni myös vaikeita asioita. Reaktiot ovat poikkeuksetta olleet positiivisia, tekemällä tietoisesti luottamuseleen minulle on vastattu luottamuksellisesti ja olemme uskotun kanssa lähentyneet entisestään. On aina yhtä kummallista pakottaa itsensä sanomaan tai kirjoittamaan jotain vaikeaa ja huomata sitä tehdessä, kuinka helposti se kuitenkin tulee ulos suusta tai muotoutuu tekstiksi.

Siilipuolustus kumpuaa usein ennen kaikkea syyllisyydestä. Syyllisyyttä voi tuntea muiden silmissä aivan absurdeista jutuista, siitä, ettei löytänyt heti kaksikymppisenä oikeaa opiskelualaa tai siitä, että on kolmekymppinen, naimisissa oleva nainen määräaikaisessa työsuhteessa ja tietää olevansa hasarditekijä vakituisen työsuhteen kannalta. Mistä silloin pitäisi oikeastaan tuntea syyllisyyttä? Iästäänkö vaiko ajasta jossa elää? Vai siitä, että on löytänyt parisuhteen? Eihän siinä ole järjen hiventäkään, mutta se ei silti näköjään estä syyllisyyttä ja sen mukanaan tuomaa ärhäkkää reagointia tiettyihin puheenaiheisiin.

Etsiessäni linkkiä Skeemakirjaan klikkasin itseni sattumalta testaa tunnelukkosi-sivulle. Vaikka vieroksunkin kaikkia testejä (ja pidän suurta osaa testeistä aivan debiileinä ja johdattelevina, myös monia autorisoituja persoonallisuustestejä) yllätyin tunnistaessani testin kautta itsessäni tietyt kaavat. Minua ei esimerkiksi lainkaan yllätä se, että minusta pidetään (pitäisin itsekin itsestäni jos olisin kaverini ja pidän nytkin, olen oikeasti aika hauska ja empaattinen ihminen) mutta silti samaan aikaan pelkään hirveästi hylkäämistä, sitä, että rakkaat ihmiset äkkiarvaamatta kääntävät minulle selkänsä ja lakkaavat pitämästä minusta, tai sitten vammautuvat tai kuolevat. Inhoan tätä piirrettä itsessäni, on noloa inistä ystävälleen "ooksä alkanu vihata mua" vain siksi, ettei hän kiireiltään ole ehtinyt pitää hirveästi yhteyttä tai miettiä iltaisin vanhempien vanhuutta ja kuolemaa, mahdollista ärhäkkää syöpää tai sydänkohtausta lähipiiriin.

Höh, synkkää. Menen hammaslääkärille, ehkä hygieenikko rapsuttaa hammaskiven ohella pois myös ahdistukseni.