maanantaina, syyskuuta 01, 2008

Kipeänä olon idyllisyydestä

Turisuttaessani nenääni musta-ruskea-ruudulliseen, valkoiseen puuvillanenäliinaan tulin ajatelleeksi mielikuviani sairastamisesta. Tähän alkuun jo kerrottakoon, etten turisemisesta huolimatta ole itse kipeä, työpaikkani ilmastointi on vain sen verran kuivakka, että limakalvoni reagoivat etenkin viikonlopun jälkeen nuhisemalla. Tämän ja jonkin tyttökirjapohjaisen, alitajunnassa piileskelevän syyn takia kannan aina mukanani silitettyä kangasnenäliinaa (kumma juttu, miten eri tavoin anaalisuus eri ihmisissä oirehtiikaan, minulla se näkyy nenäliinojen silittämisessä viivasuoriksi pinoiksi) johon on sitten hyvä pyyhkiä nenä ja joskus silmätkin, jos jotain itkun aihetta ilmenee. Pidän kangasnenäliinoista myös siksi, että paperi hiertää nenän nopeasti kamalannäköiseksi kärsäksi ja sitä paitsi kangasnenäliinat voivat olla sieviä ja hauskoja, kuten nyt vaikka L:n mummolta peritty peikkokuvioinen lastennnenäliina tai ystävän mummon jäämistöistä saatu ruiskukin kirjottu (ruiskukkiin niistäessäni kuvittelen niistäväni Kokoomukseen... no ei vaiskaan) liina.

Idylliseen mielikuvaani sairastamisesta liittyvät olennaisesti kangasnenäliinat. Muita mielikuvia ovat pehmeä sänky, hyvä romaani ja höyryävä mukillinen mustaviinimarjamehua sekä ehdottomasti kauniinmuotoinen, turkoosi höyryhengityslaite (ja nykyään myös sarvikuono-nenäkannu). Limakalvojen tuskallista narinaa tai ruumiin linkkuun lyöviä yskänkohtauksia ei sairausmielikuvaan kuulu, korkeintaan lievä kuume, joka tekee olemisesta pehmoista ja pumpulista. Näissä mielikuvissa sairastaminen on yhtä kuin menovaiheessa oleva flunssa, ei todellakaan esimerkiksi oksennustauti tai rauhaskuume (mikä se rauhaskuume nyt sitten onkaan). Itse olen ollut kipeänä viimeksi vuosi sitten syyskuussa (jolloin olin kuitenkin liian terve olemaan saikulla), mikä on normaali flunssailutahtini. En myöskään ikinä saa kuumetta, joten ei ihme, että illuusioni sairastelusta ovat hiukan epärealistiset. Alan jollain tasolla kaivata kipeänä olemista aina, kun stressitaso ylittää tietyn rajan, joka ilta on tekemistä, harrastuksia ja tapaamisia eikä möllötykselle jää lainkaan tilaa. Kipeytyminen pakottaisi möllöttämään, makaamaan peiton alla ja katsomaan leffoja. Käytännössä olisin varmaan kuitenkin aivan hiilenä joutuessani tollistelemaan sisällä kauniilla ilmalla tai sitten reagoisin jotenkin kummallisesti, kuten viime keväänä ollessani kolmen päivän sairauslomalla jännetulehduksen takia. Viimeisenä saikkupäivänäni rikoin henkilökohtaisen nukkumisennätykseni heräämällä ensimmäisen kerran yhdeltätoista nukahtaakseni kahdeltatoista, toisen kerran heräsin kahdelta nukahtaakseni puoli kolmelta. Lopulta nousin sängystä kuuden jälkeen illalla ja silloinkin vain siksi, että olin menossa katsomaan balettia (vieläpä Prinsessa Ruususta!).

Kipeilyidyllimielikuvani juontavat itse asiassa 90-luvun alkuun, yläasteaikoihin. Seiskalla meille tuli uusi tyttö, Suvi, lumoava tapaus, josta olen kai ennenkin kirjoittanut. Suvin perhe oli boheemi ja jännittävä, vanhemmat taiteellisella alalla, hipinnäköisiä ja pieniä, pienempiä kuin muut aikuiset. Kun nyt mietin asiaa, eivät Suvin vanhemmat varmaan olleet kovin montaa vuotta vanhempia kuin minä nyt. Suvin äidillä oli usein pistaasinvihreä silkkinauha lettinsä päässä ja hän kävi kaupassa paljain jaloin (aivan kuten minä voisin tehdä nykyään, kukaan ei vain 2000-luvun Kalliossa pidä sitä mitenkään ihmeellisenä, toista oli pikkukaupungissa lama-aikana), Suvin isä saattoi tulla kotiin mukanaan heräteostona hankittu venäläinen, 36-osainen käsinmaalattu teeastiasto. Kerran Suvin isä yllätti meidät juomasta vuosikertakonjakkiaan, mutta ainoa moite asiaan liittyen tuli siitä, että olimme tietämättömyydessämme valinneet tavalliset mehulasit emmekä konjakkilaseja. Suvi perheineen asui hurmaavassa, vihreässä empirepuutalossa koulun lähellä. Asunnossa oli säännötön pohjapiirros, puuleikauksin koristeltu kolmiomainen parveke, kummallisia, syviä kaappeja ja valtava seikkailu-ullakko. Suvin kodista pääsi toiseen, yhtä boheemiin kotiin keittiössä olevan kapean tampuurin kautta. Siinä kodissa asui toimittaja tyttärineen ja kilpikonnineen. Toimittajan tytär Ani oli meitä muutaman vuoden nuorempi, mutta siinä määrin hauska ja varhaiskypsä tapaus, että pidimme häntä lähes vertaisenamme (tuolloin ikäerot olivat verisen totta, etenkään nuorempiin ei voinut suhtautua oikein vakavasti).

Keskitalvella Suvi oli poissa koulusta useita päiviä. Loppuviikosta menimme ruokatunnilla viemään Suville läksyjä (tai siis höpöttämään ja nauttimaan hetkellisestä vapaudesta). Suvi ei ollut omassa kodissaan (jonne piti kiivetä narisevat puuportaat) vaan naapurissa, valtavassa parisängyssä potemassa flunssaa Anin kanssa. Sängyn vieressä oli kuumaa mehua ja appelsiineja, aurinko paistoi ruutuikkunoista lakanoille. Televisiosta tuli parhaillaan Norjan kuninkaan Olavin hautajaiset (mahtavaa, pystyn netin avulla paikallistamaan tarkan PÄIVÄNKIN jolloin kipeilyidyllimielikuvani sai alkunsa) ja tytöt olivat täysin hysteerisessä kikatushepulitilassa seurattuaan hautajaisia useita tunteja (tuohon aikaanhan teeveestä ei tullut normaalisti päivisin mitään). Nauru tarttui meihin ja vietimme ruokatunnin ulvomalla kaksinkerroin, läksyjä tuskin vaihdettiin. Samalla pääsin katselemaan hiukan ympärilleni ja ihastelemaan Toimittajan sisustusratkaisuja, kuten isoja lasipurkkeja, joiden sisällä oli erilaisia eksoottisia käpyjä ja siemenkotia eri puolilta maailmaa (lienee sanomattakin selvää, että jokaisessa kodissani on ollut eksoottisia käpyjä lasipurkissa ja simpukoita kukkaruukkujen juurella). Tytöillä oli yöpuvut ja villasukat, he makasivat lämpimien peittojen alla ja heillä oli niin hauskaa ja turvallista, että olisin ottanut vastaan pahankin lentsun päästäkseni sinne kikattamaan. Vaikka olikin toki selvää että tyttöjen tauti oli loppuvaiheessa, flunssan ärhäkimpinä päivinähän sitä välttää etenkin nauramista viimeiseen saakka, se sattuu aivan liikaa.

Ehkä kipeilyidylliin liittyy samaa lämmintä kotoisuutta kuin kynttilänvaloisiin syysiltoihin teemukin ja hyvän romaanin kanssa? Sitä haluaa koristella ja pehmustaa pohjimmiltaan tympeän asian. Semminkin kun ainakin omalla kohdalla syysillat tulee usein vietettyä ilman sitä kynttilää, netissä roikkuen, korkeintaan pussiteetä lipitellen.

2 kommenttia:

  1. Uh uu, nyt netti kiinni ja kynttilä tuleen! ih, tuo antikliimaksi on aika toimeenpaneva, kiitos siitä. Tosiaan voi nyt polttaa kynttilää, on jo pimiää.

    VastaaPoista
  2. Tsih, se on tavallaan ihan skitsoa kun tuun vaikka joskus yhdeksän jälkeen jostain hobbystä himaan väsyneenä ja päivän kokemuksista pehmeänä JA SIT AVAAN NETIN vaikka se on noin periaatteessa ollut auki koko päivän... Eikä sitä edes voi selittää millään "seuraan maaailman tapahtumia"-jutskalla, kun en mä mitään CNN:ää surffaa vaan jotain Lolcatseja :D

    Eilen meni kyllä koko loppuilta onnex luumusouvissa :)

    VastaaPoista

Hei anonyymi! Keksithän itsellesi nimimerkin kommentoidessasi! Lisää huomattavasti vastaushalukkuuttani! Pus!