torstaina, elokuuta 28, 2008

Esim trendikkyydestä

Luin tuossa kahvitauolla (ja aamiaisella, en ehdi ikinä syödä aamiaista kotona, itse asiassa en ehdi kotona kuin pukea ja pestä hampaat, kahvikin pitää usein ottaa prinsessapullossa mukaan) nuorille naisille suunnattua aikakauslehteä. Lehti on ikään kuin kanttaan parempi, mikä on aika hämmentävää. Kannessa on aina vahvasti meikattu beibi huulet törröllään, jutunotsikkoja tyyliin syksyn 2008 meikkivinkit, Nicole Kidman avaa sydämensä, paras detox-dieetti (detox-dieetti on muuten jotain todella absurdia höpöä, siihen liittyy hämärää, new agehtavaa muminaa ”puhdistumisesta” vaikka oikeasti siihen turvautuvat kuvittelevat, että viidessä vuodessa hankitut läskit katoavat mystisesti kahden viikon siirapinjuontikuurilla.... kuka väittikään, että ihmeaineita kaupittelevat huijarit hevosvankkureissa ovat kadonneet, ei suinkaan, ne ovat vain vaihtaneet muotoaan luontaistuotekauppojen myyjiksi ja maanisiksi verkostomarkkinoijiksi) ja sitä rataa. Kansien sisältä löytyy kuitenkin mielenkiintoisia artikkeleita, henkilökuvia ja kolumneja. Tiedän, että lehteä tekevät ikäiseni naiset ja sen jututkin on suunnattu noin kolmekymppisille, mutta ilmeisesti jonkinlaisten naistenlehti myy näin-paineiden takia lehti näyttää parikymppisten bibistäjien muotiraamatulta (vaikka itse saattaisin harkita joskus kyseisen lehden ostamista töissä lukemisen sijaan, jos sillä olisi toinen nimi ja kannessa joskus joku oikea ihminen eikä geneerinen, vahvasti meikattu mallibabe).

Lehdessä on yleensä myös sisustusjuttu jonkun kolmekymppisen, Kalliossa tai Punavuoressa asuvan graafikko-dj-pariskunnan kodista. Vaikka noin laajasti ottaen kuulunkin hiukan samaan viiteryhmään ja nämä kodinsisustajat koteineen saattavat vaikuttaa hyvinkin sympaattisilta, jokin minussa kavahtaa noita juttuja. Pidän sisustamisesta, ihmisten kodit ovat kiinnostavia, joskus saatan jopa poimia vinkkejä (kuten äskenkin, kukkivaan oksaan ripustetut korvakorut näyttivät ihanalta, mutta käytännössä tuollainen ei ehkä kissakodissa ihan toimisi) ja samaan aikaan irvistelen ihmisten ratkaisuille sisustaa kotiaan omilla 80-luvun alun leluillaan ja Marimekon retrokankailla. Vaikka olenkin nostalgikko, en hahmota omaan lapsuuteen kohdistuvaa nostalgiaa ainakaan kodinsisustuksessa, siinä on värähdyttävän paljon huppariaikuisuutta mukana. Nallesukat, kylpylelukokoelma, vaahtokarkkikulho ja teeveessä pyörivät piirretyt. En tiedä, mistä nämä mielikuvat päähäni virtaavat... katsonhan itsekin nostalgisesti Käytöskukkaa (vaikka nostalgiani on myöhäsyntyistä, kun Käytöskukkaa 70-luvulla esitettiin, vietin aikani lähinnä potkupuvussa kuolaten) ja pelkkä ajatus puisesta lelumäyräkoirasta vieterihäntineen hymyilyttää, mutta en silti täyttäisi merkitysavaruuttani niillä. Pidän kodistani enemmän lämminhenkisenä ja hieman venäläis-budoaarihtavana selkeästi aikuisten ihmisten kotina kirjahyllyineen kuin postmodernina lastenhuoneena. Oletan nimittäin, että näissä lapsuudenaikaisesti sisustetuissa kodeissa on kyse myös jonkinlaisesta ironiasta (koska eihän kukaan oikeasti VOI pitää ruskeita muovimukeja kauniina).

En hahmota trendikkyyttä koska en hahmota ironiaa tyylikysymyksenä. Minusta autonrenkaasta tehty olkalaukku on yksiselitteisesti ruma, vaikka se on kierrätysmateriaalia ja sisältää siten ahaa-oivalluksen, kuten useimmat kierrätysdesign-tavarat. Sama koskee lp-levyistä prässättyjä kulhoja ja vauvanvaunujen virikemuovileluista uudelleeninnovoituja kaulakoruja, niille voi hymähtää, mutta niitä ei halua omistaa. Katselen joskus huvikseni Hel looks -sivustoa, jossa ironia tyylinä on viety äärimmilleen. Kun yhdistää tarpeeksi pussittavan ja sähkönsinisen läikesilkkipaidan pillifarkkuihin ja keltaisiin haisaappaisiin, on tulos jollain kierolla tavalla hieno, tai ainakin kuvauksellinen.

Mitä tyyliin tulee, selailemassani lehdessä oli juttu naisista, joiden omaa tyyliä on ollut innoittamassa joku oikea henkilö. Lauren Bacall –entusiasti näytti todella classylta, mutta suosikkini oli silti Frida Kahlo –nainen. Hänellä oli punainen ruusu tukassaan, kudottu ja sinisin kukin kirjailtu, puhvihihainen neuletakki ja kaulassa pitkä kangasruusunauha. Naisen tyyli oli lumoava, täysin överin koristeellinen ja folkloristinen. Jos jaksaisin panostaa ja kestäisin jatkuvan tuijotuksen, saattaisin hyvinkin alkaa pukeutua Frida Kahlon tapaan, samaan aikaan äärinaisellisesti, perinteisesti ja etnisesti. Tukkaani laittaisin aina vihreitä tai mustia tai petrolinsinisiä ruusuja, alushameita olisi ainakin kolme päällekäin, kaulassa ja korvissa kilisisivät kirjavat helmet. Toisaalta, mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän olen kiinnostunut herättämään minkäänlaista huomiota katukuvassa (tämä taitaa olla hyvin yleistä, ei ihme, että nuo Hel looksin trendisetterit ovat pääosin teinejä) ja jokin minussa pitää liiallista vaatehumputusta (ellei sitä sitten toisaalta tehdä noin osoittelevan karnevalistisesti ja performatiivisesti) pinnallisena ja kestämättömänä. En halua olla yhtä kuin vaatteeni ja vaikka kauniista asioista pidänkin, mielenkiintoni lopahtaa aina jossain vaiheessa kun aletaan puhua muodista. Olin esimerkiksi ihan ulalla huomatessani, että housut ovat niinä viitenätoista housuttomana vuotenani muuttuneet lantiomallisiksi (miksi, apua?) ja niitä saa aina väliin vaivihkaisesti kiskoa ylöspäin. Hiukan vieroksun muotiblogeja samasta syystä, minusta on kyllä mukavaa katsella hauskoja pukeutumistyylejä, mutta en jaksa mitään listauksia (Lindexiltä, 14,90) tai meikkivinkkejä (Lancome, Le nuit du Cacaa yläluomen liikkuvalle osalle) vaan alan aina miettiä, mistä tuollainen paneutuneisuus on pois.

Asiasta punaviinilasiin, minua huolestuttaa absurdilla tavalla yksi seikka. Koska olen päättänyt radikaalisti vähentää tissuttelua, pelkään, että nyt kaikki luulevat, että olen raskaana. En ole raskaana, kerron sen sitten teille, rakkaat ystävät (tiedän, että Lupiinia lukevat pääosin ystävät, osa teistä on ystäviä monen vuoden takaa, osa löydetty Lupiinin kautta) jos joskus olen, mutta nyt en ole. Ajoittainen dokaamattomuus johtuu siitä, että olen kyllästynyt itseeni krapulassa, itsehillinnän ja miellyttävän kurinalaisuuden rapisemiseen, päivänkestoiseen feelingblueen ja yleiseen vetkuuteen (sekä siihen, että poltan gänäillessä puoli askia tupakkaa ja saan säännönmukaisen migreenin). Syyspäivät ovat ihania ja arvokkaita, ei enää yhtään sunnuntaita sohvan vankina, katsomassa videolta Pohjantähteä viidettäkymmenettä kertaa, ei enää ravintoarvoltaan kyseenalaista juustopastaa eikä varsinkaan loiventavaa lonkeroa. Eräs viisas ystäväni sanoi taannoin, että hänestä tuli urheilullinen siinä vaiheessa, kun hän alkoi päättäväisesti muokata omaa identiteettiään ja minäkuvaansa urheilulliseen suuntaan ja häivytti tietoisesti aikaisemmae ennakkoluulonsa omista kyvyistään. Minä en aio urheilulliseksi (kaikki minussa haraa tuota termiä vastaan, urheilullisuus kuulostaa siltä, että pelaa kössiä kerran viikossa duunikafrujen kanssa rumat verkkarit päällä) mutta tervehenkiseksi, kehoaan kuuntelevaksi ja sen parhaaksi toimivaksi ihmiseksi aion.

8 kommenttia:

  1. "vaan alan aina miettiä, mistä tuollainen paneutuneisuus on pois"

    Aiiiiivan. Saat sanoiksi sen tärkeimmän, mikä ilmiössä on allekirjoittanuttakin epämääräisesti häirinnyt silloin, kun sen liepeille olen syystä tai toisesta eksynyt.

    Jotenkin maaliinsa osuvaa pohdintaa muutenkin, ilo lukea.

    VastaaPoista
  2. Hyvä, että iloa! Joskus aina pelkään äityväni täällä vähän turhan äkeäksi, mutta kun maailmassa nyt vaan ON kaikkea mahdollista kommentoitavaa ja omasta näkökulmasta hömöä, jota sitten pitää vähän suomia :)

    Joskus, nerville tuulelle satuessani voisin blogata muroista. Olen nimittäin murovastainen ihminen! Eri asia sitten, miten pelkistä muroista saisi kokonaisen bloggauksen aikaan :)

    VastaaPoista
  3. Hyvä kirjoitus. Mullekin muoti on jännällä tapaa kaksipiippuinen juttu, mutta ehkä osittain eri syistä. Itselleni pukeutuminen voi olla osittain statement, eli esimerkiksi jos laitan Amorphiksen bändipaidan päälleni, toki haluan sillä kertoa siitä, että pidän kyseisestä bändistä ja sitä kautta metallimusiikista ja se määrittelee minua ihmisenä itse asiassa todella paljon. Toisaalta en jaksa ylläpitää kamalan alleviivaavaa tyyliä enää "näin vanhoilla päivilläni", koska minusta on mukava pukeutua vaatteisiin ilman rajoitteita. Toki vaatekaappiini ehkä eksyy rockhenkisiä vaatteita, mutta toisaalta olen aina ollut supernaisellinen blingbling, niin jotenkaan se ei aina kulje käsi kädessä niittivyön kanssa (ellei ole tosi kekseliäs pukeutuja which I'm not).

    Mutta siis tällä hataralla pohjustuksella yritän kertoa, että tietyn tyylin ylläpitäminen tuntuu minusta jotenkin vaivalloiselta, vaikka pidänkin paljon ihmisistä, jotka edustavat pukeutumisellaan jotakin muuta kuin Vero Modaa. Toisekseen sitä tulee joskus (liian harvoin) mietittyä, varsinkin kirpparikausina, että oikeasti uusien vaatteiden ostaminen on silkkaa itsekkyyttä ja ajattelemattomuutta. Se on hiukka falskia kierrättää biojätettä ja maitotölkkejä, mutta samaan aikaan kuluttaa kilokaupalla kaiken maailman turhuuksia surutta. Ja sitä paitsi kirppareilta löytyy mageita vaatteita, HALVALLA.

    VastaaPoista
  4. Anonyymi8:18 ap.

    Ihana olet. Yhdyn katiin ja gataan, hyviä kiteytyksiä. Itse selailen silloin tällöin blogilistan kympissä killottavia vaatekaappini sisältö - ja vähän mielenikin (tuo lisäys on joka esittelytekstissä) -genren blogeja, toisinaan koska väsyneenä ei muuta jaksa mutta jotain aina pitää vähän, ja toisinaan ajatuksella että pitäisin siten ikään kuin ikkunan auki tuohon aikakauteen, lukioikäisyyden välittömään läheisyyteen, joka vääjäämättä vetäytyy kauemmaksi kun oma katse on suurimmaksi osaksi aikaa eteenpäin.

    Se mitä kirjoitat sisustusjutusta on naulankantaan. Minäkin pidän Brion vieterihäntäisestä mäyräkoirasta, mutten ottaisi sitä osaksi sisustustani sellaisenaan, ilman muuta tarkoitusta. Mutta esteettisesti meitä taitaakin viehättää aika samankaltaiset jutut, ainakin on helppo viehättyä ja tuntea olonsa kotoisaksi teillä vieraillessa.

    Vii

    VastaaPoista
  5. Gata, tuo statement-pointti on tuttu mullekin poliittisten/kantaaottavien teepaitojen ja vastaavien kautta. Nuorempana tuli pidettyä rintamerkkejäkin, ja jopa hihamerkkejä ja muutenkin pukeutumisesta oli selkeästi pääteltävissä oma aatemaailma... aktivistialakulttuurien pukeutumistyyleissä oli kyllä joskus pelottavaa (jopa fasistista) yhdenmukaisuusvaatimusta, oli ihan skitsoa, kun kauniit, pitkätukkaiset ja helakasti pukeutuvat hippitytöt ajoivat kilvan tukkansa klaniksi, vaihtoivat batiikkihameet reisitaskuhousuihin ja huppareihin ja mikä kaikkein oudointa, alkoivat katsella maahan, puhua hiljaisella äänellä ja kävellä jalat sisäänpäin. Eläinaktivismiin ikäänkuin kuului arvomaailman ohella vähän sellainen "kaikki kaunis ja kiva on väärin"-ajattelu, jota Musta Profeetta edustaa siinä yhdessä hulvattomassa muumisarjiksessa...

    Vii, ite oot ihku! Joo, tuo päänsisäluotauslisäys on kyllä monissa muotiblogeissa (etteivät nyt luulisi aivan pinnalliseksi) hellyyttävä lisäke...Jossain muotiblogissa oli taannoin keskustelu "onko Lolita-tyyli seksuaalinen", koko juttu pyrskäytti koska OMISSA korvissa Lolita viittaa ihan automaattisesti erotiikkaan ja jopa pornoon. Mutta nuo nykynuoret meinaavat sillä oikeastaan täysin päinvastaista asiaa.

    VastaaPoista
  6. hei luppis, pitkästä aikaa! täällä käyn toisinaan lueskelemassa, vaikka laitoinkin alkmenen blogin jäihin, ainakin väliaikaisesti. terveisiä sinne ja soitellaan joskus- ois kiva jos tulisit käymään vaikka some time!

    alk

    VastaaPoista
  7. Alkkis! Me tullaan L:n kanssa, sekin haluis nähdä sua! L:n ja Viin kanssa vaikka tässä syksyllä!

    VastaaPoista
  8. jee kiva! :)

    ihanan hersyviä ja värikkäitä tekstejä täällä, tulee hyvä mieli.

    en tiedä pitäisikö mulle nousta taas blogikuume, HMM. joskus niin käy kun lukee villiä bloggausta.

    VastaaPoista

Hei anonyymi! Keksithän itsellesi nimimerkin kommentoidessasi! Lisää huomattavasti vastaushalukkuuttani! Pus!