keskiviikkona, elokuuta 06, 2008

Elonkorjuuta

Elän aikoja, jolloin jokainen vierailu pikkumökillä aiheuttaa ooh ja aah –huudahduksia, raportinomaisia puheluita L:lle (mikäli satun olemaan paikalla yksin) ja painavaa reppua kotimatkalla. Eilen, kokatessani Nassulle kesäkurpitsakastiketta ja höyrytettyjä parsakaaleja ihastelimme molemmat sitä yksinkertaista tosiseikkaa, että pihalta voi hakea sisään ruokaa, valmistaa sen ja kattaa ulos. Ruoasta saaduilla voimilla voi sitten tunkea itsensä mustaviinimarjan ja vadelman väliin ja alkaa täyttää kaulassa riippuvaa purtiloa kuningatar-sekoituksella.

Snapsiherneet
ovat aivan mahtavia, ne eivät edes kunnolla vähene, vaikka niitä snapsiikin suuhunsa aina hyötykasvipenkin lähelle päätyessään. Kurpitsat ovat valloittaneet lonkeroillaan osan nurmikkoakin, italialainen salaatti puskee aina uutta lehteä ilman että vanhat muuttuvat kitkeriksi. Luumupuu notkuu hedelmien painosta, vessanpolku on punatäpläinen vadelmista (joita tulee niin kertakaikkisen paljon, ettei ihan jokaista vain ehdi poimia). Rastaat ovat tehokkaasti verottaneet herukoita, mikä ei varsinaisesti harmita ketään. Mustaviinimarjoissa on toki pikantti maku mutta punaisille en osaa keksiä muuta käyttöä kuin jääpalankorvikkeet boolissa. Kerran tein synttäreilleni punaherukkapiirakkaa, jota eräs ystäväni maistettuaan sylki takaisin lautaselle irvistellen. Viimeistään tällöin päätin, että kaikkea ei ole pakko maanisesti hyödyntää, vaikka se kuinka rehottaisi tai olisi ilmaista. Sama koskee raparpereja, niitä ei vain pysty käyttämään kaikkia, osa jää koristamaan pihanperää ja tarjoamaan lehtokotiloille viileää kotia. Sitä paitsi rastaiden torjunta on vaikeaa. Muutamista pensaisiin ripustetuista peileistä ei ole mitään hyötyä, cd-levyt ovat epäesteettisiä ja verkot tekevät kauheaa jälkeä. Kun olin lapsi, hoitotädilläni oli tapana suojata herukkapensaansa verkoilla. Kerran verkkoon oli takertunut iso rastas. Minunkin annettiin seurata kun huutavaa rastasta revittiin irti verkosta naureskellen (!), lopulta siinä käytettiin saksiakin. Rastaasta tuli verta, se kitui ja huusi ja kärsi ennen kuolemaansa. Oudointa oli, ettei hoitotädin mies ollut lainkaan järkyttyneen oloinen vaan päin vastoin jotenkin rehvakas, lähinnä harmitteli rikkoutunutta verkkoa. Tuo oli luultavasti niitä ensimmäisiä eläinten kärsimys
–kokemuksia jotka sitten myöhemmin johtivat eläinkokeiden vastustamiseen ja lihansyönnin lopettamiseen.

Eilen onnistuin kuljettamaan kotiin salaatinlehtien joukossa toukan. Toukka oli sorminivelen mittainen, vihreä ja käpertyi heti palloksi jos sitä kosketti. En muutenkaan pidä turhasta tappamisesta mutta erityisesti toissaviikonloppuiset keskustelut Hurinan kanssa saivat minut suorastaan säälimään pientä toukkaa. Jokin sen pehmeydessä teki siitä erityisen liikuttavan, jostain syystä kitiinipitoisempia, pelkistä jaloista koostuvia ötököitä on helpompi tuhota (koska kyllähän tuholaistorjunta myös tuhoaa ötököitä, kaalinlehdille suihkuttelemani raparperiliuos varmaankin tappaa lehdellä pyörivät kirpat ja vastaavat). Pakkasin toukan hellävaraisesti salaatinlehtien kanssa biojätepussin suulle ratkaistakseni asian aamulla (jolloin heräisin seitsemältä ja menisin ekstra-aikaisin töihin). Heräsin vähän kahdeksan jälkeen (huomatakseni ilokseni, että nenänpielen punainen läiskä oli yön aikana jalostunut poikkeuksellisen pumpsakaksi finniksi) ja nappasin ohimennessäni biojätepussin ja dumppasin sen ulkoroskikseen. Vasta töissä muistin pussin sisällön, mutta lohdutan itseäni ajattelemalla että luultavasti toukalla on biojäteastiassa kivaa.... hmm.

Elokuu on tuonut mukanaan uudenlaisen kokemustennälän. Juhlaviikkojen ohjelma repun etutaskussa kiinnostaa ja samalla melkein ahdistaa, Art Goes Kapakan parhaat palat olen jo merkinnyt kalenteriini. Puhumattakaan sitten työväenopistojen ohjelmasta, apua, minun on varmaankin pakko päästä ainakin jollekin artsylle intensiivikurssille ja toki myös kielikurssille. En silti haluaisi ihan vielä päästää irti lenseästä kesäolosta vaikka aamu kuinka kirpeilisi imitoiden syyskuuta. Onhan nyt vielä kesä!

2 kommenttia:

  1. Veloena9:28 ip.

    Ah, punaherukkaongelma. Tässäpä yksi resepti (josta olen kehitellyt pihlajasnapsin reseptin eli käy punaisille marjoille jos jonkinlaisille): avarasuinen tölkki, ruukku TAI MIKSEI VAIKKA ÄMPÄRI :P täyteen p-viinimarjoja. Päälle vodkaa niin et kaikki peittyy ja korkki/kansi myös. Annetaan seistä joulun alle hämärässä ja lämpimässä. Sitten kaivetaan esiin ja kaadetaan ensin suosiolla lähtevä neste talteen. Sitten viinaa itseensä imeneet marjat litistellään vaikka perunanuijalla spagettilävikössä tai luksustapauksessa (lainata saa) mehulingotaan ja niistä irronnut jumalainen nektari sekoitetaan suosiolla irronneeseen, värjäytyneeseen ja maustuneeseen viinaan.

    Tämä snapsi on tujakka eikä lainkaan liköörin tapaan sokerinen. Se on ainut hyvä punaherukkaohje, jonka olen koskaan saanut käsiini. Alunperin se on muistaakseni itävaltalainen tms keskieurooppalainen metsästysseurueiden joulunalusjuoma, mutta käy kyllä vegaaniruokavalioonkin mainiosti ;)

    VastaaPoista
  2. Hyvältä kuulostaa! L on liköörien ystävä (erityisesti limoncellon, duunasi sitä itsekin taannoin) mutta itse puistattelen kaikille makeille alkoholeille. Pitääpä tehdä tota, hyvä tietää myös mehulinko-optiosta :)

    VastaaPoista

Hei anonyymi! Keksithän itsellesi nimimerkin kommentoidessasi! Lisää huomattavasti vastaushalukkuuttani! Pus!