Lapsuuden kesät

En muista rakastaneeni kesää lapsena erikoisen paljon. Kesällä piti olla hoitotädillä vanhempien ollessa töissä, viettää loputtoman pitkiä päiviä hoitotädin laakeantasaisella nurmikolla tai tuijottaa ikkunasta Randströmin sedän tummanruskeaa seinää, mikäli sattui satamaan. Randströmin sedällä oli kuplavolkkari ja pihanedus täynnä appelsiininpuolikkaita – setä vihasi kissoja. Joskus harvoin pääsimme Randströmin pihalle käymään puolisalaa, saatoimme itse asiassa heittää pallon tai vastaavan tarkoituksella aidan yli, että pääsisimme siihen tummanruskean aidan rajaamaan kummalliseen metsäpihaan. Alue, jolla lapsena asuin oli vielä 70-luvun alussa ollut kuivaa kangasmetsää korkeine mäntyineen, puolukoineen ja ummehtuneenhajuisine suonsilmineen. Useimmat talot oli rakennettu hartiapankkivoimin (ei tosin meidän talomme, emme olleet sen ensimmäisiä asukkaita joka oli omiaan aiheuttamaan lievää mutta havaittavaa ulkopuolisuutta ja närää, etenkin hoitotätini näki tarpeelliseksi piikitellä minua ”insinöörintyttäreksi” mikä aiheutti outoa syyllisyyttä ja samalla suuttumusta kuittailun epäoikeudenmukaisuudesta) ja niiden tontit olivat isoja. Laihassa maassa kasvit eivät kuitenkaan oikein jaksaneet menestyä, meidänkin pihamme oli suuri ja litteä, harvanurminen ja jalavien sekä poppelien varjostama. Omenapuita meillä oli alun alkaen neljä, mutta yksi toisensa jälkeen ne kuolivat. Marjapensaatkin tuottivat kituliaasti etenkin sen jälkeen, kun niille tehtiin tuoreista jalavanoksista tuet. Tuet nimittäin alkoivat puskea uutta oksaa ja muodostivat nopeasti viehättävän jalavatiheikön imien mullasta ne vähäisetkin voimat. Useimmilla naapureilla oli samantyyppiset normis-pihat, tosin eräällä perheellä oli peilimosaiikein kirjailtu tuulimylly vesiaiheen keskellä, piharatkaisu joka lapsena kadehditutti ja teininä kuvotti.

Randströmin sedän piha oli täysin luonnontilassa. Se oli oikeastaan vain pala metsää, joka oli rajattu aidoin. Pihalla kasvoi korkeita mäntyjä, pieniä kuusia ja juolukkaa, siellä tuoksuikin metsältä. Piha oli aivan eri tavoin pelottava ja salaperäinen kuin heti sen takana alkava rajaamaton metsä, juuri pihan metsämäisyys tai pikemminkin metsän pihuus kiihdytti mieltämme. Randströmin setä kyllä vihasi kissojen lisäksi myös lapsia, joten visiitit piti tehdä vaivihkaa.

Kotitien takaa alkoi metsä, joka jatkui pituussuunnassa varmastikin ainakin kilometrin, että jos lähti kulkemaan satunnaisia polkuja tuli lopulta ulos aivan toisesta kaupunginosasta, melkein keskustan läheltä. Leveyssunnassa metsä rajautui kummalliseen, Chicago-alueeksi (kuulin sen aina lapsena Sikakono-alue) kutsuttuun parakkikylään, jossa asui hämäräksi määriteltyä, vähärahaista porukkaa kuten vapautuneita vankeja, spurguja ja romaneita ja jonne ei heidän takiaan saanut mennä. Rikoimme käskyä aina joskus vaikka meitä ihan oikeasti pelottikin, olihan alueella myös koira, joka puheiden mukaan ”näki pelon ihmisen silmistä”. Parakit olivat tummanruskeaksi maalattua lautaa, yksikerroksisia ja neliömäisiä. Kerran kurkistimme yhden nuoren, hiukan kajahtaneelta vaikuttavan miehen yksiön ikkunasta sisään. Hänen sisustuksensa koostui patjasta lattialla sekä nakutyttökuvasta seinällä. Miehen asunnon läheltä löytyi kasa pornolehtiä joiden parissa koin hyvin hämmentävän ja pelontäyteisen hetken kuvitellen, että minunkin rinnoistani (joita ei siis silloin ollut) saattaisi tulla jonain päivänä lähes naaman peittävät, piukat ilmapallot enkä ehkä voisi asialle mitään. Erään ystäväni perhe asui lyhyen aikaa alueella, perheen isällä oli aina joitain hiukan epämääräisiä bisneksiä ja luultavasti makselemattomia velkoja, jonka takia he muuttivat usein. Isä oli pitkä, laiha ja tumma, arvaamaton sadisti. Kerran hän laittoi ystäväni peltiseen arkkuun ja alkoi rummuttaa nyrkeillään sen kantta, toisen kerran hän potki maassa makaavaa tytärtään. Emme tuohon aikaan olleet edes kymmenvuotiaita, seurasin väkivaltaa lannistuneena vierestä enkä tainnut kertoa asiasta ikinä edes vanhemmilleni.

Toisen tien päässä alkoi vielä laajempi metsä. Metsän uumenissa oli graniittinen, pyöreäselkäinen kallio johon jossain vaiheessa leimaannuin. Kallion lähettyvillä kasvoi keltasarvikkaa ja pihlajoita, itse kalliokin hehkui aina punaisena ilta-auringossa (sinne piti mennä nimen omaan illalla) ja kosteat vihreät sammalmättäät houkuttelivat painamaan kämmenellä. Lähellä kalliota oli runollinen puro pienine puusiltoineen. Kävimme siellä luontolyyris-viktoriaanisissa tunnelmissa ystäväni kanssa fiilistelemässä, meillä oli molemmilla palmikot ja pitkät hameet. Kesken fiilistelyn ja mahdollisen runonlausunnan paikalle kaasutti lauma mopopoikia, jotka päristelivät päällemme hiekkaa ja pakokaasua kunnes pakenimme kirkuen.

Puron takaa alkoi vanha puutaloalue, selkeä maaseutu hiekkateineen ja vanhoine omenapuineen. Kaikkein kiehtovinta siellä oli palaneen talon rauniot ja villiintynyt puutarha. Puutarhassa kasvoi vanhoja, vihreitä happamia omenia kantavia puita, muutamia maatiaisperennoja ja jasmiineita. Joka vuosi luonto valloitti ihmisen tekemää takaisin itselleen, omenapuut ehtyivät ja kukat katosivat heinikkoon. Palaneeseen taloon kuului myös rinteeseen rakennettu maakellari, joka oli osin sortunut ja jonne ei nyt ainakaan missään nimessä saanut mennä. Kerran löysin maakellarista kondomin ja kysyessäni äidiltä että mikäs kyseinen pussukka mahtaisi olla, sain vihaisen vastakysymyksen koskien löytöpaikkaa ja sen jälkeen kehoituksen pestä kädet.

Puutaloalueella oli myös ”omenapostilaatikoksi” kutsuttu pylväs, jonka päässä oli punainen rautapallo. Halusin käydä omenapostilaatikolla usein, mieluiten joka päivä. Tällöin olin niin pieni, että äiti kuljetti minua tarakalla. Minulla oli suunnilleen nelivuotiaana useampiakin paikkafiksaatioita, toinen mieleen jäänyt oli ”rajomaantie” (varmaan turha mainitakaan, että paikannimi oli itse keksimäni), tyhjä ja ruohottunut kenttä maantien varressa. Kentällä ei ollut leikkitelineitä tai edes penkkiä, enkä tehnyt siellä muuta kuin käveleskelin ympäriinsä ja ihmettelin paikan mystistä rauhaa. Äiti odotti meditaationi loppumista kärsivällisesti pyörän selässä ja usein kotimatkalla poikkesimme kioskille, josta minulle ostettiin purkka (siis yksittäinen purkka, muistaakseni sen nimi oli Bubbis).

Teini-iässä kotikaupunkini unelias rauha alkoi tympäistä minua pahan kerran. Koska en halunnut viettää viikonloppuja dokaillen Runkkupuistossa (parempi nimi olisi ollut pettinkipuisto, siellä puskat tutisivat elokuun tummina iltoina ja itsekin sain siellä kerran fritsun vaikka pidinkin itseäni liian fiksuna moiseen kutusumppuun) vaeltelin lähimetsissä koiran kanssa (ja harjoittelin tupakanpolttoa) tympääntyneenä, odottaen että ysiluokka loppuisi ja elämä alkaisi. Ja sehän alkoi, jätin lapsuudenkesät taakseni edes vilkaisematta, ne vaihtuivat festareihin, magiskänneihin ja vanhempaan poikaystävään. Nyttemmin, oikeasti aikuisena olen alkanut muistella noita kesiä. En oikeastaan kaivaten mutta jollain tavoin tyytyväisenä siitä, että vietin lapsuuteni metsissä ja pyörän selässä, opin viihdyttämään itseäni näennäisestä tapahtumattomuudesta huolimatta, haltioitumaan ilta-auringosta männynkyljessä.