Thirty One Today

31-vuotissyntymäpäiväni kunniaksi kuuntelin äsken Aimee Mannin Thirty One Today-kappaleen. Mann on yksi lempimelankolikoistani, ja vaikka en voikaan samaistua laulun syntymäpäiväsankarin elämänpettymykseen, sopii sen tunnelma silti maanantaisyntymäpäivään, jolloin herää myöhässä, ei ehdi meikata eikä keittää kahvia ja unohtaa vielä puhelimensa kotiin.

Odotinko kappaleen 31-vuotiaan tavoin elämäni olevani tässä iässä jotenkin erilaista? En kai, en luultavasti lapsena tai nuorena ikinä visualisoinut itseäni kolmekymppisenä. Aikoinaan olisin varmaan kuvitellut olevani äiti tähän ikään mennessä, vaikka en oikein muista ikinä haaveilleeni perheestä, enemmänkin rakastajien virrasta, eri-ikäisistä miehistä ja dekadenteista juhlista. Ja asumisesta Kalliossa tietenkin, se on ollut tärkeä haave joka on myös toteutunut. Työkseni kuvittelin tekeväni jotain luovaa ja no, tavallaan asia onkin niin.

Synttärijuhlani pidin tänä vuonna pikkumökin puutarhassa. Juhlat olivat omassa lajissaan viehättävät, rauhalliset ja täynnä naurua. Ehdin jopa jutella lähes kaikkien vieraiden kanssa, mitä ei isoissa juhlissa pysty tekemään. Viime vappuna kun jokainen asuinneliömme oli iloisten hippaajien kansoittama (ja joista osaa en edes tuntenut) enkä ehtinyt pysähtyä puhumaan oikein kellekään, päätin, että nämä olivat viimeiset megajättizembalot vähään aikaan. Tarjoomuksien suhteen pyrimme mahdollisimman suureen omavaraisuuteen ja kaikissa herkuissa olikin jotain omasta maasta, jopa hummuksen keventäjänä kesäkurpitsaa. Kuten bileissä on alkanut viime vuosina käydä, jäi tälläkin kertaa viinaa yli. Tuliaispullojen kera jäimme viinaplussalle ja plussalla varmaan tullaan olemaankin, itse olen taas saanut vähäksi aikaa tarpeekseni viininlatkimisesta. Ystäväpiiriini kuuluu nykyään boheemien sienien ja kaltaisteni keskikäyttäjien lisäksi melko paljon lähes raittiita tai raitistuneita ihmisiä. Jollekulle tulee paristakin lasista kamala karpula, toiselle viina toimii mielialan suhrustajana ja surustajana. Olen itsekin miettinyt, mihin sitä alkoholia oikeastaan tarvitsee? Ei ainakaan vapautumiseen, oikeastaan olen sosiaalisesti hyvinkin suvereeni ihminen ja saan suuni auki ilman rohkaisuakin. Haltioitumista koen selvinkin päin, torstaina kävellessäni töistä Kulttuuritehdas Korjaamolle Art Goes Kapakkaan hykertelin ja hymyilin koko matkan ihanalle iltahelsingille, kasvitieteellisen puutarhan muhkeille ruusuille ja lintuparville, Töölön ennennäkemättömille Art Deco-taloille ja koko elokuun kypsälle tunnelmalle (en vieläkään osaa ratkaista kumpaa rakastan enemmän, yhteyttämistä kuhisevaa toukokuunloppua vaiko paisuvaa, raskaanmakeaa elokuuta, jompaa kumpaa kuitenkin, on keskikesäkin ihana mutta vähän liian seisovaa vettä makuuni). Perillä join lasin punaviiniä tunnelman kulminoimiseksi, mutta luultavasti olisin ollut yhtä hyväntuulinen ilmankin. Toisaalta kyllä on niin, että harva asia maailmassa voittaa yhden lasin nousuhumalaa, kaiken ollessa kohdallaan ja viinin kupliessa päässä saattaa hetkellisesti kuvitella, miltä extasyn tai vastaavan käyttäjistä tuntuu, kaikkivoipaiselta ja säteilevältä ja kipunoivan iloiselta.

Olen miettinyt alkoholinkäyttöä siltäkin kantilta, että muutaman viikon sisällä vauvauutisia on taas kuulunut vähän joka puolelta. Suomessa käyvällä ystävällä oli yllättävä rumpumaha, toiset ystävät saivat juuri tytön, yhdet pohtivat ehkäisyn pois jättämistä. Olen kuullut useammaltakin taholta, että raskaana ollessa punaviiniä ei ainoastaan ole tekemättä mieli vaan ajatuskin siitä ällöttää. Puhumattakaan nyt vaikka tupakasta. Voin kuvitella, jos seuralaisena kulkee lievä kuvotus ei ainakaan halua mitenkään edesauttaa sitä. Eräs pitkäaikainen, jo teini-iässä ensimmäiset lapsensa saanut ystäväni alkoi ällötä kaikkia päihteitä raskautensa ensimetreiltä asti, vaikka hän oli viettänyt hyvinkin rajua elämää. Nykyäänhän on aivan itsestään selvää lopettaa alkoholinkäyttö kun vauva ilmoittaa tulostaan, mutta kuulemma vielä 70-luvun lopulla pahoinvointiin suositeltiin konjakkia. Äitini onkin joskus pohtinut ääneen, kuinka fiksu minusta olisi mahtanut tulla ilman niitä konjamiinitujauksia.... Joka tapauksessa, suggestioalttiina eläimenä on ilmeisesti käymässä kuten olen ajatellutkin. 31-vuotiaana ajatus vauvan saamisesta ei nimittäin tunnu aivan niin kammottavalta ja täydellisen vieraalta kuin vielä 30-vuotiaana. Vaikuttaa siltä, että joku imaginäärinen vauvaviisari on kääntymässä, hitaasti ja töksähdellen tosin. Tai sitten on kyse myöhäsyntyisestä kolmenkympin kriisistä, tunteesta, ettei elämään nyt vain saa olla tyytyväinen sellaisenaan, vaan sitä pitää aktiivisesti pyrkiä muuttamaan?