perjantaina, elokuuta 08, 2008

Humajaa

Olen oudon leijuvassa mielentilassa. Leijunta ei ole pelkästään hyvä juttu, omien mielialojeni vaihtelu yhden päivän tai jopa tunnin sisällä tuntuu kummalliselta. Tai ainahan niin tapahtuu, mutta tänään on aivan erityisen moody päivä. Aamupäivästä kävin kipakahkon väittelyn erään läheisen kanssa, mutta luullakseni saimme selvennettyä omia tapojamme lähestyä asioita ja osaamme jatkossa ottaa erilaiset keskustelukulttuurit huomioon. Väittely sai minut myös menemään itseeni. Taitaa aivan todella pitää paikkansa, että otan asiat todella henkilökohtaisesti ja näen itseeni suunnattuja piikkejä sielläkin, missä niitä ei ole. Tämä korostuu erityisesti miesten kanssa väitellessä ja osaan paikallistaa reaktioni menneisyyteen. Minulla on pitkä historia itseäni älykkäämpien miesten kanssa väittelemisestä, joista ensimmäiset ja tärkeimmät ovat saaneet minut ikuiseen, ärhäkkään altavastaajan positioon. Isälläni on moniaista hyvistä ominaisuuksistaan huolimatta ollut tapana suhtautua minun ja äitini mielipiteisiin joskus hiukan vähätellen, jopa naurahdellen. Kuulen tätä ylemmyydentuntoista naurahtelua siis edelleen, myös silloin kun sitä ei oikeasti tapahdu.

Käyn läpi prosessia, joka nostaa tunteita pintaan ja saa minut hämmentymään ja pelkäämään. Vaikka olen edistynyt hyvin, jokin minussa kuitenkin jarruttelee ja pitää kiinni vanhasta. Kun yritän paikallistaa syytä, törmään jonkinlaiseen identiteetinmenetyspelkoon, mikä on hassua, koska tavallaan koen, että jos minulla nyt identiteetti onkin, niin ei mitään kovin kiinteää ja selkeää minää. Olen kimppu tapoja ja luontumuksia ja asenteita. Eri tilanteet tuovat esiin täysin eri minän ja joskus kun kuulen itseäni luonnehdittavan jollain termillä, olen aivan ällistynyt. Enhän minä ole sellainen, en ainakaan siinä määrin, että se tulisi minusta ikään kuin ensimmäisenä mieleen.

Oikeastaan pelkään muuttuvani niin paljon, että hyviksi näkemäni asiat ja tilanteet elämässäni voisivat näyttäytyä aivan toisessa valossa. Ja että repisin saman tien kaikki loputkin verhot ja muurit alas. Kuinka raadolliselta maailma silloin näyttäisi, osaisiko sitä luottaa enää mihinkään?

Joskus tämä Lupiinikin tuntuu pelkältä hymistelyltä ja pyhistelyltä. Teen täällä itsestäni paljon paremman ja kiltimmän ja tasapainoisemman kuin mitä oikeasti olen. Vaikka toisaalta, Lupiini on yksi puoleni, se valoisampi ja rauhallisempi. Tällä hetkellä tunnen olevani täysin kaikkien tunteiden vietävissä. Vuosikausia olen vuorannut tunne-elämääni tietyllä keinolla, nyt, kun se keino on poissa (enkä kaipaa sitä yhtään) elän vuoristoradassa. Ja vuoristoradassa on todella niitä huippujakin, kävellessäni auringossa lehmusten alla hymyilen ja hyräilen ja tunnen ilon lepattavan minussa. Tunnin päästä olen ahdistunut ja huolestunut ja ehtinyt kehittää jonkun ongelman, jota vatkata loppupäivä.

Toisaalta, ainakin tunnen olevani elossa. Ja luultavasti huomenna ihmettelen, mitä ihmettä sitä eilen tuli hötkyiltyä, kaikkihan on hyvin?

3 kommenttia:

  1. Ei kai mitään yksittäistä Lupiinia olekaan. Hitsiläinen, minäpä pistän sulle jotakin luettavaa postissa noista moodeista. Jotenkin ne ovat ainakin itselleni avanneet entistä enemmän näkyviin, että on aivan normaalia ja tavanomaista, että on monia minäntiloja, jotka saattavat olal kuin erillisiä ihmisiäkin. (Ainakin skeematerapeutit ajattelevat, että mitä erillisempiä nämä tyypit ovat, sitä pahemmat ongelmat, eli jo se, että pystyy yhdestä tyypistä muistamaan olevansa välillä toisenkinlainen, on jo hurraamisen arvoinen seikka, vaikka siirtyminen konkreettisesti toisiin housuihin olisikin vaikeaa.)

    Ehdottomasti Lupiini-sinä on yksi sinuista ja ainakin mun mielestäni on ihan tervettä muistuttaa itseään siitä, että itsessä on MYÖS monia positiivisia puolia, taitoja ja minäntiloja! (Toistaiseksi olen kohdannut sinussa oikeastaan pelkästään niitä ja saanut vain kertomastasi välillä häivähdyksen siitä, että muutakin on. Mutta no worries, KAIKILLA on.) Ja mitä enemmän vahvistaa positiivista ja käyttää sitä - no, ihminenkin on uraeläin. Kyllä hyvätkin käytännöt urautuvat. Siihenhän nyt esimerkiksi terapian ajatus yhdeltä osin perustuu, että saa harjoitella harkitsevaa, kypsää ja suvaitsevaa aikuisuutta, harjaantuu tähän ääneen ja siihen identifioitumiseen.

    Tervetuloa vaan vuoristoradalle, täällä on kivaa ja mahanväännettä ;). Enkä usko, että tuo tunne miesten pelottavuudesta väittelykumppaneina on mitenkään erikoinen. Tunnistan sen itsessäni ja tiedän sen kertoman perusteella monesta muustakin.

    VastaaPoista
  2. Joo, moodit, jee! Skeematerapia on kertomasi perusteella alkanut kiehtoa paljon, on varmasti aivan mielettömän avartavaa havaita, että jotkut omat mallit on ikäänkuin muistiinmerkitty, eikä siis ole niiden kanssa yksin tai kauhean kummallinen.

    Keskustelukulttuureissa tuntuu joskus vallitsevan ehkä sukupuolieroja? Tyttöjen kanssa erimielisetkin väittelyt verhotaan hymyjen ja toisaalta-toisaalta-puntarointien pehmentävään villapaitaan joten niistä jää harvoin paha mieli. Tytöt eivät sitäpaitsi yleensä läimäytä ovea kiinni äkkiarvaamatta , kun itsellä on vielä selvittely kesken.

    Ja sitten kun jälkeen päin ottaa tuon ovenpaiskauksen varovasti puheeksi, saakin kuulla, että paiskaaja-osapuoli on tehnyt sen lähinnä siksi, ettei ITSE sanoisi mitään harkitsematonta, ja ettei se oikeastaan ole suunnattu minuun. Ja sitten on ihan superhelpottunut sekä samaan aikaan jotenkin nolostunut omasta tunnepitoisesta reagoinnistaan...

    VastaaPoista

Hei anonyymi! Keksithän itsellesi nimimerkin kommentoidessasi! Lisää huomattavasti vastaushalukkuuttani! Pus!