Itsemäärittelyn itseääntoteuttavuudesta

Olen jo muutamia vuosia sitten päättänyt, etten ole kunnianhimoinen. Samaan aikaan olen alkanut pitää kunnianhimoisuutta jos nyt ei negatiivisena niin ainakin jossain määrin ihmistä kuluttavana piirteenä. Oivallus oli minulle alun alkaen voimaannuttava, koska olin tottunut ajattelemaan kunnianhimoa ihailtavana ja tavoiteltavana ominaisuutena, vaikka jo itse sanakin kuulostaa suunnilleen yhtä sympaattiselta kuin häikäilemättömyys tai päällekäyvyys. Nykyään liitän kunnianhimoon erään lahjakkaan ja ahkeran työkaverini lauseen: ”Mä en kykene olemaan onnellinen”. Vaikka itse olisin ehkä puhunut onnellisuuden sijaan tyytyväisyydestä (koska kun sanaa tyytyväinen makustelee, huomaa, että sillä tarkoitetaan juuri tyytymistä, sopeutumista vallitseviin olosuhteisiin ja siten omista, rajallisista kyvyistä ahdistumattomuutta) oli nousuhumalassa heitetty kommentti itse asiassa hyvin surullinen. Vaikka en tietenkään ole itse täysin tyytyväinen elämääni tällaisenaan, kukapa sitä sataprosenttisesti olisi, tiedän olevani hetkittäin tyytyväinen ja hyvinkin onnellinen. Enkä kytke onnellisuuttani niinkään saavutuksiin vaan hetkiin, jolloin istutaan ilta-auringossa nauramassa tai vaikututaan musiikista. Vaikka toisaalta kyllä onnistuneet viljelmät kuten kilon painoiset kesäkurpitsat tekevät minut onnelliseksi – työni ei ole mennyt hukkaan (kuten se usein puutarhurinhommissa väistämättä menee) vaan olen hetken lähempänä luonnon kiertokulkua.

Olen tietoisesti luopunut kunniahimosta siksikin, että omaa kunnianhimoisuuttani on sävyttänyt aina aika siekailematon epärealismi ja naiivi yltiö-optimismi, joka johtaa väistämättä pettymykseen. Teini-iän merkittävin haaveeni oli tulla näyttelijäksi. Harrastin teatteria yksitoistavuotiaasta saakka ja manailin pikkukaupungin rajallisia mahdollisuuksia diivana olemiseen. Kun nelitoistavuotiaana kuulin, että nuorisomusikaali etsi esiintyjiä sytyin liekkeihin ja elämäni sai päämäärän. Pääsin tietysti sisään, muu ei kerta kaikkiaan ollut mahdollista, olisin varmaan linnoittautunut nuorisotilan portaille makuupussissa jos en olisi päässyt, ja tämä asenne aivan epäilemättä näkyi minusta. Koko kahdeksannen luokan vietin musiikkiteatterihuumassa, numerot laskivat ja lintsailin surutta taiteeni nimissä, olinhan liian typerä ja naiivi ymmärtämään, että numeroita olisi pitänyt pikemminkin nostaa ilmaisutaidon lukioon pääsyä varten. Musikaalissa olikin ihanaa ja se ruokki monella tapaa ylimielisyyttäni ja erottautumisentarvettani, useimmat esiintyjistä olivat minua muutaman vuoden vanhempia ja siksi sain itsekin syyn esiintyä ”ikäistäni kypsempänä” (tähän kypsyyteen kuuluivat tietysti myös ensikänni, ensitupakka ja ensisuudelma). Musikaali oli menestys, esityksiä oli koko kevään ja pääsimme lopulta Ruotsiin asti. Kun projekti loppui, itkimme itsemme aivan paisuksiin, tilitin päiväkirjallenikin kuinka ”musikaalin loppumisen jälkeen elämältäni katosi Merkitys ja Ilo”.

Ilmaisutaidon lukiossa taisin jollain esittelykierroksella päästää suustani jotain niinkin itsekorosteista kuin ”oon täs koulus koska must tulee näyttelijä” vaikka meille jatkuvasti tolkutettiin, että kyseessä on lukio muutamin ekstra-ainein eikä Teakiin valmistava koulu. Hyvin nopeasti aloinkin huomata, että näyttelijäntyö jälkiturkkalaisessa ilmapiirissä on itse asiassa aika helvetillistä. Epäliikunnalliselle näyttelijyys näyttäytyi tuskallisena, Töölönlahtea verenmakuisesti hölkkäävänä maniana itketyssessioineen. Vallalla oli sekä fyysisen rääkin ihannointi että toisaalta kauhea pelko ”tekotaiteellisuudesta”. En vieläkään pysty suhtautumaan tekotaiteellisuuteen terminä neutraalisti, inhoan sitä yhtä tunteenomaisesti kuin ”kukkahattutätiä”, sillä on niin helppo hutkia mitä tahansa taidemuotoa joka ei heti aukea tai josta ei henkilökohtaisesti välitä tai jolla on jokin muukin kuin viihdearvo. Takaisin raiteelle palatakseni, olin kirjoittamassa teatterikoulutuksen rääkki-aspektista.... oltuamme teatterikesälukion kanssa katsomassa Ylioppilasteatterin Mahnovitsinaa satuimme törmäämään yhteen näyttelijään metrossa. Lehahdimme ihailevana parvena jotenkin kärsivän oloisen tytön ympärille. Pian selvisi, ettei kärsivä ilme johtunutkaan fanituksestamme vaan siitä, että tyttö oli hiljattain rikkonut nivelsiteet jalastaan ja saanut lääkäriltä ohjeen pitää jalkaa ehdottomassa levossa ”tai onnut loppuikäsi”. Se, että tyttö oli uhmannut kieltoa ja jatkanut näyttelemistä näyttäytyi meille teatterihulluille teineille ihailtavana sisäisenä palona eikä suinkaan silkkana typeryytenä, mitä se näin aikuisen näkökulmasta katsottuna oli. Samaa asennetta meihin iskostettiin lukiossa, flunssaisiakaan ei säästelty hysteeriseltä juoksentelemiselta ja miesten punnerruksilta.

Oman rajallisuuden tajuaminen oli yllättävän kivutonta. En vain osannut arvostaa sitä kilpailuhenkisyyttä mitä vaadittiin roolien saamiseen. Sen sijaan kirjallisesta ilmaisusta nautin suuresti, oli ihanaa istua kuuntelemassa muiden tekstejä (ryhmässämme oli useita käsittämättömän lahjakkaita kirjoittajia) ja saada palautetta omistaankin, ilman että kertaakaan piti tekoitkeä tai tehdä sataa vatsalihasliikettä. Palo katosi vähitellen eikä oikeastaan ikinä korvautunut millään. En ole näyttelijähaaveiden jälkeen tahtonut mitään ammattia epätoivoisen kamalasti, ajauduin erinäisten epäkäytännöllisten taideopintojen jälkeen kuvallisen viestinnän opintoihin ja ammattiin. Mutta nyt kun ajattelen itseäni lapsena, muistan nauttineeni kaikkein eniten piirtämisestä ja maalaamisesta. Harrastin monenmoista kuten keskiluokan lapset tapasivat tehdä, mutta ainoa paikka, jonne menin aina odottavasti ja innokkaana oli kuvataidekoulu. Pianonsoitto oli suurimmaksi osaksi tervanjuontia puhumattakaan nyt Jazz-tanssista jossa käännyin aina väärään suuntaan.

Kunnianhimottomaksi profiloitumiseen on kohdallani liittynyt myös oman keskinkertaisuuden tunnustaminen ja hyväksyminen. Olen taiteellisesti pikkulahjakas monellakin alalla, osaan laulaa mukavasti, näytelläkin ja kirjoittaa. Piirustelunikin on näppärää keskitasoa. En koe paloa hioutua briljantiksi, siksipä keskinkertaisena lienen säilynytkin (tosin en usko että olisin hioutunut briljantiksi kovallakaan yrittämisellä, sellaisia on kovin harvassa eikä ole mitään syytä olettaa, että olisin yksi heistä). Tavallaan ajattelen olevani myös alisuoriutuja, mutta toisaalta, mitä sekin sitten tarkoittaa? Harva mielenkiintoista alaa opiskellut työllistyy mihinkään ihan totaaliseen unelmaduuniin eikä välttämättä edes halua. Itse olen jo jonkin aikaa sitten oivaltanut, että maailmassa ei sellaista työtä olekaan, jota haluaisin tehdä enempää kuin kahdeksan tuntia päivässä (ja sekin on ehdotonta ylärajaa, kuuden tunnin työpäivin ehtisi harrastaa esimerkiksi enemmän liikuntaa eikä yksikään ilta haaskaantuisi siihen, että makaa peiton alla lukemassa Helvetilliset-antologiaa kuudettatoista kertaa vaikka yöpöydällä odottaa kymmenen kirjastosta haettua laaturomaania). Teen toki flown vallassa taideproggiksia, mutta floweilla on tapana kestää korkeintaan kolme-neljä tuntia kerrallaan, ja hyvä niin. Flow on vähän kuten seksi (yritin keksiä jonkun muun vertauksen, koska olen tehnyt sen periaatepäätöksen, ettei Lupiinissa puhuta ”olen todella seksuaalinen” -puhetta, johon olen aikaisemmin feministinä tuntenut tarvetta ihan siksi, ettei kaikkia feministejä leimattaisi seksuaalikielteisiksi, joopa joo. Joku pomonvaimo kertoi taannoin naistenlehden helakanfuksiassa lööpissä olevansa todella seksuaalinen ja aloin miettiä, mitä ihmeen irtopointseja kyseisellä tiedolla halutaan kerätä, eivätkö aikuiset ihmiset noin lähtökohtaisesti ole seksuaalisia? Oman seksuaalisen halun mainostaminen tekstuaalisesti tuntuu informaatiosisällöltään suunnilleen samantasoiselta kuin että kertoisi tuntevansa mahassaan nälkäistä murinaa useita kertoja päivässä, vähän sillai ”no shit, onko sinullakin fyysisiä tarpeita”.... seksistä puhuminen onkin sitten eri asia, siitä jauhankin varsin usein mutta lähinnä jossain ihmissuhde-kontekstissa), tosi hauskaa ja intensiivistä, mutta aika kaikennielevää.

Harvinainen perjantai: Olen kerrankin jopa oikeasti noussutkin (yritettyäni tätä jo kahtena aamuna) kahtakymmentä yli kuusi ja teputtanut suoraa päätä töihin. Nyt, kellon ollessa viittä yli kolme huomaan tehneeni jo vähän ylitöitä. Jotta en alkaisi vaikuttaa kunnianhimoiselta tahtotila-tiimitiikeriltä taidan sulloa pillit pussiin ja kadota viikonlopun viettoon!