maanantaina, lokakuuta 29, 2012

Harvenevat rivit ja vaahterat

Äitiystävä, se, joiden kanssa meillä on ihan samanikäiset lapset ja hyvä syvä ystävyys, lähti tuossa jokin aika sitten töihin. Tällä viikolla lähtee toinen tärkeä äitiystävä ja muitakin tuttuja äitejä, takaisin aikuisten maailmaan, ruuhkavuosiin multitaskaamaan. Blogeissakin siirrytään poispäin kotiäidin elämästä. Ja Facebookin feedissä juhlitaan läpi menneitä kuntavaaliehdokkaita, raportoidaan bileiden jatkoilta ja peukutetaan ristiin riehakkaana ja voitonriemuisena, linkitetään biiseihin ja kaulaillaan virtuaalisesti. On kummallista seurata tätä sivusta, haikeaa ja samaan aikaan jotenkin vähemmän haikeaa kuin odottaisi.

En tiedä onko krooninen univelka yksinkertaisesti latistanut tunne-elämääni siinä määrin, etten osaa kunnolla edes tuntea harmia, surua tai haikeutta, jotenkin asiat vaan virtaavat eteenpäin. Ja samaan aikaan olen jotenkin jännästi myös tyytyväinen siitä, miten asiat ympärilläni muuttuvat. Kotiäitiajan päättyminen tulee luultavasti kirpaisemaan ensi kesänä paljon vähemmän, kun ehdin ensin itsekin tympääntyä hiekkalaatikolla oikein kunnolla. Vähän kuten se, että en tullutkaan Juhannuspojan kanssa heti ekasta kierrosta raskaaksi (joo-o, naurettavalta kuulostaa, tiedän) vaan vasta tokasta, sai minut ihan tosissaan kaipaamaan vauva-aikaa ja raskautta ja peräti vauvakuumeilemaan. Että on tavallaan hyvä, että toiveet ja odotukset alkavat joskus tuntua melkein kipeiltä, silloin ne palkitsevat isommalla volyymillä.

Mutta nyt on se hiekkalaatikkoaika, hitaiden pienien päivien aika. Myöhemmin tulee toinen aika, se, jolloin osallistun taas työelämään, on pikkujouluja ja baari-iltoja, säpinää ja mööttejä ja oma uusi ammatti-identiteetti. Vielä tämä alkanut talvi on toppatakkitalvi. Seuraava onkin jo leikatun mustan villakangastakin talvi.

7 kommenttia:

  1. Mulla itsellä on tunne, että lapsi/lapset vievät omasta tunne-elämästä niin ison lohkon, että ns. tavallisille ilon- tai harminaiheille ei enää jää niin isoa latausta jakoon. Kotona ollessaan sitä toivoisi että voi kun taas voisi mennä ja tulla kuin ennen, ja sitten kun pääsee, se ei tunnukaan samalta. Tai tuntuu hetken, mutta "syvemmät arvot" (no ei nyt löytynyt parempaakaan ilmausta) tulevat heti mieleen, tahtomattani, ja ei enää voi keskittyä siihen hetkeen.

    Itse olen vähän välitilassa. Pyrähdyksellä työelämässä, kohta taas kotona. En oikein osaa aina päättää, olenko lintu vai kala. Se on joka tapauksessa varmaa, että tämä tuleva kotonaolo on minun viimeiseni. Melkein ressaa kun siitä pitäisi nyt niin kovasti osata nauttia, ja kun se ei sitten aina olekaan niin hehkeetä :)

    VastaaPoista
  2. Joo, toi on hyvä huomio, jota olen paljon pohtinut. Mun äiti sairastui pari vuotta sitten etenevään sairauteen ja vaikka se on tietysti surullista, en jotenkin kuitenkaan yhtään sure sitä tai ole juuri huolissani. Asiat menee kun ne menee, äiti on jo 71. Maailman lapsien hädälle olen herkistynyt entisestään omien lasten myötä, mutta eläimet ei herätä mussa suurempia tunteita tällä hetkellä. Kissat ja koirat, ne on suloisia ja hauskoja, mutta jollain tavoin kuitenkin yhdentekeviä. Ehkäpä on niin, että kun itsestä kiskotaan hoivapotentiaali ihan täysin omien lasten muodossa, ei vaan jaksa tuntea kiintymystä olentoihin jotka vaatisivat huoltoa?

    Niin, sulla on tuo välitila :). Se on hassu aika, muistan omani puolitoista vuotta sitten. Jännä tila, jolloin on samaan aikaan vapaa ja sidottu ja raskaus tuo vielä ihan oman makunsa tilanteeseen.

    VastaaPoista
  3. Mä uskon myös siihen tylsistymisen kautta vetämiseen. Silloin tuli ainakin itselleni se tunne, että on aika siirtyä eteenpäin.

    Laitoin sulle blogiin haasteen. Ota vastaan, jos innostaa. :)

    VastaaPoista
  4. Hyvä teksti, samaistun paljon. En nyt oikeasti keksi tässä aivokuoleman ja kokovartalohalvaantumisen partaalla parempaa kommentoitavaa, mutta kerron myös taas käyneeni.

    VastaaPoista
  5. Jee Liisa, huaste! Vastaan heti kun kamelianaismainen yskäni vähän laantuu :)

    Periaatteen Nainen, ai sullakin? Mä oon kans monivaurioinen tällä hetkellä joten oma kontribuutio on aivotonta. Kiva kun kävit!

    VastaaPoista
  6. Lisää Hyödyllisiä Kommentteja: mä kyllä aion vetää toppatakki päällä ens talvenakin, kun villakangastakilla ei vaan pärjää tuulessa ja tuiskussa, vaikka ois asiakkaisiin menossa :D

    VastaaPoista
  7. Joo, kyllä toppis on tosi kätevä! Mitenköhän sitä enää sopeutuukaan sellaiseen melkein maahan asti olevaan istuvaan villakangastakkiin kun on tottunut painaltamaan säänkestävässä toppiksessa?

    VastaaPoista

Hei anonyymi! Keksithän itsellesi nimimerkin kommentoidessasi! Lisää huomattavasti vastaushalukkuuttani! Pus!