Oli tarkoituksena kirjoittaa aiheesta jo aikaisemmin päivällä, mutta p.perjantai kului kokatessa (koiravahtina Punavuoressa pääsen toteuttamaan ruoanlaittoambitioitani, kotona Tapiolassa parisuhteen nk parempi puolisko huolehtii ruokapolitiikasta), kävelemässä ja illan tullen hyvässä seurassa, jonka kera tulikin käsiteltyä ko. aihetta.
Eilen, tullessani pikkumustaa lenkittämästä, kirkonkellojen kumu pysäytti minut keskelle Jugend-linnan kuilumaista sisäpihaa. Yksinkertaista toistosävelmää soittavat kellot, syvänsininen kevättaivas ja kaari-ikkunat toivat mieleeni sen huumaavan kauneudenkokemuksen, jonka sain pari-kolme vuotta sitten Prahassa, kun baarista poistuessamme keskiaikainen kellotapuli tiedotti tasatunnin. Nautiskelin tästä uudelleenkokemisesta täysin rinnoin, sekulaaristi ja samalla miettien, mitä nuo karunkuuloiset kellot merkitsevät ihmiselle, joka oikeasti uskoo Jumalaan? Kutsua, yhteistä sanomaa (mahdollisesti samaa kuin työväenlaulut taistolaisille, kuuntelen parhaillaan vastasaatua Kom-teaterin 35-vuotisjuhlalevyä, vertaukseni ovat emotionaalisesti värittyneitä)?
Eilisessä Nyt-liitteessä oli artikkeli, joka taas vaihteeksi kuvasti valtionkirkon hankalaa välikäsitilaa. Naispastori oli vihkinyt lesboparin ja kaksi nuorta miestä oli tarttunut moiseen siivottomuuteen tekemällä kantelun tuomiokapituliin (tai jotain vastaavaa). Artikkelissa nämä vastapuolet kohtasivat ja yrittivät löytää jonkinlaista konsesusta, siinä yllättäen ihmeemmin onnistumatta. Nuorten miesten julmuus ja suvaitsemattomuus kuvotti. Miten voi hyväksyä "homot ihmisinä" manaten samalla helvetintulta heidän seksuaalisuutensa ilmentymälle? Haastattelussa sivuttiin myös aivan erityisen ällöttävää seikkaa, jonkun kristillisen opiskelijajärjestön puheenjohtajan/vastaavan mielestä "homot ja kehitysvammaiset ovat Jumalalle kauhistus". Tässä voidaan kysyä, että eikö Jumala luonut ihmistä omaksi kuvakseen, ja mikäli se kuva käsitetään tarkoitushakuisen kirjaimellisesti, eivätkö naisetkin ole itse asiassa Jumalalle kauhistus? Jollekin jumalalle kyllä ovat, ainakin siitä päätellen, mitä kaikkia julmuuksia naisille ympäri maailmaa uskonnon nimissä tehdään.
Naispappeuskiistakin on taas ollut esillä mediassa. Uusi naispappisukupolvi ei enää ymmärrettävästi jaksa sovitella konservatiivijääräporukan kanssa vaan vaatii tasavertaisuuden toteutumista konkreettisesti. Olen joskus aiheuttanut itselleni täysin tarpeetonta päänsärkyä lukemalla netistä naispappeuskeskusteluja, joissa argumentit ovat yllättävän usein niitä "aidolla papilla on kyrpä"-tasoa. Keskusteluissa hc-kristityt ovat vedonneet Raamattun käskyihin, jotka ovat tietysti tulkinnanvaraisia, mutta herättävät minussa myös ajatuksen siitä, että voisiko kirkko tavallaan myös ihan vilpittömästi edustaa konservatiivista ja partiarkaalista luterilaisuutta siten, kuin vanhakantaiset papit sen haluavat nähdä? Tämä näkökulma siis tosiaan pohjaa omaan ateismiini ja valtionkirkon vastaisuuteeni, antaisin oamsta puolestani vapauden konservatiiviselle kirkolle saarnata omia, epätasa-arvoisia oppejaan, kunhan niitä ei tuotaisi kouluihin ja vastaaviin laitoksiin.
Toisaalta taas konsensusta kannattavana ihmisenä tervehdin ilolla kirkon suvaitsevaistumisprosessia. Kirkko tekee paljon hyvää työtä esimerkiksi vähävaraisten hyväksi (tosin sekään homma ei ideaaliyhteiskunnassa kuuluisi kirkolle, vaan valtiolle esim kansalaispalkan muodossa). Laajemminkin valtionkirkko tuntuu edustavan pehmeitä ja humaaneja arvoja yhä kovenevassa yhteiskunnassa.
Katsoin tänään vanhempien hulppeasta teeveestä (vaihtelua rakeiselle matkatelsulle) Pienen pyhiinvaelluksen. Elokuva sijoittuu 50-luvun pohjalaiseen körttikylään, jossa nuori tyttö saa aviottoman lapsen ja hylkää sen bussiin. Lapsi tuodaan sairaalaan, jossa sen äiti työskentelee, ja jossa tekee kuolemaa kylän pappi. Toisin kuin muut kyläläiset, osoittaa pappi suuruutensa ja armeliaisuutensa auttamalla nuorta äitiä. Elokuvan keskeinen teema on armo. Pappi armahtaa katuvan tytön kertomalla, että hänen tekemänsä synti on itsessään pahin rangaistus, eikä maallista rangaistusta tarvita. Pappi ja tulehdukseen kuollut pikkuvauva haudataan samaan hautaan.
Elokuva sai minut pohtimaan armon käsitettä. Armohan on niin vahvasti kristinuskon perusteesi, että sitä käytetään harvemmin maallisissa yhteyksissä. Armon pointti on ymmärtääkseni sen antaitsemattomuus, voi siis saada sikailunsa anteeksi vaikka siihen ei tavallaan olisi järjellisesti mitään syytä. Ellei nyt puhuta perheväkivallasta tai kansanmurhasta tai vastaavasta pahan luokan sikailusta, on armon käsite aivan paikallaan. Itse toivoisin voivani olla armollisempi itseäni ja muita, erityisesti itseäni kohtaan. Joudun vain prosessoimaan tämän armo-asian täysin oman pääni sisällä (mitä kai tekisin silloinkin jos olisin uskossa), koska en kykene uskomaan jumaliin. Mikään taho ei voi minua armahtaa, vain minä voin sen tehdä.
En ole koskaan vakavissani toivonut olevani uskossa, koska sen toivominen tarkoittaisi jotain hyvin perustavanlaatuista muutosta omassa persoonallisuudessani. Olen luonnostani epäluuloinen, skeptinen ja pahimpaan varautuva, sellaiseen varautuneisuuteen ei lapsenusko vaan istu. Uskonnollisuus voisi kuitenkin helpottaa joitain luutumia huomattavasti, kuolemanpelko saattaisi vähetä jos osaisi uskoa taivaaseen tai edes reinkarnaatioon. Ripittäytyminenkin voisi olla aika terveellistä, tosin ei ehkä itsen kehityksen kannalta, en haluaisi kuitata häijyjä ajatuksiani avemarialla. Enkä nyt halua vihjailla olevani liian älykäs uskomaan ylempään, pikemminkin päinvastoin, olen niin tylsän tasanaamainen pragmaatikko, etten pysty visualisoimaan asioita joita en näe, en ainakaan siinä määrin, että alkaisin uskoa niihin. Iän myötä olen kuitenkin lakannut irvistelemästä ihmisten enkeli- ja siunaustoivotuksille, vaikka ne ovat itselleni vieraita, niin mikäs minä olen kieltämään keltään uskoa mihinkään elämää helpottavaan?
Miksi nämä konseptit, kuten reinkarnaatio, liittyisivät mitenkään johonkin konservatiiviseen organisaatioon?
VastaaPoistaKai se reinkarnaatio voi olla olemassa, vaikka sitä ajavalla yhdistyksellä olisikin typeriä mielipiteitä?
Mutta joka tapauksessa on ihan totta, että kristinusko konservatiivisena laitoksen ei seuraa lainkaan sen perustajan ajatuksia. Mutta niinhän se on ollut jo 2000 vuotta. Valta turmelee.
Mutta eiköhän kuitenkin murhata Raamatun käskystä parit trullit! Raamattu käski!
Olen jonkinlaisena ateistina (ehkä enemmän agnostikko) samaa mieltä kanssani. Ei niistä ota selvää. Jos jokin uskontokunta haluaa toteuttaa uskontoaan pyhän kirjoituksensa mukaan, minusta se pitäisi hyväksyä. Olen myös samaa mieltä ettei sitä pitäisi opettaa kouluissa. Näen että ne vievät ihmiseltä mahdollisuuden käsitellä olemassaoloaan objektiivisesti, tai edes sinnepäin.
VastaaPoistaOn myös totta että olit ateisti tai vaikka kääntyisit hinduksi tai muslimiksi, suhtaudut asioihin 'luterilaisesti'. Siitä on vaikea päästä, koska ympäristö johon olet kasvanut on muotoutunut sen mukaan ja sen kanssa pitkän aikaa. Tai niin luulen.
Mun piti kommentoida tähän niistä joistain Etelä-Amerikan Katolisista, jotka toteuttavat todellista alkukristillisyyttä eräänlaisen kommunismin muodossa ja joita Vatikaani ei hyväksy, mutta koska en muista porukan nimeä, kommentti jää vähän tyngäksi :)
VastaaPoistaReinkarnaatio on oikeasti ainoa juttu, johon olen koskaan halunnut uskoa. Taivas on aina kuulostanut vaan tosi ahdistavalta ja tylsältä paikalta, mieluiten syntyisin uudestaan ihmisenä. Reinkarnaatio-oppiin kuuluva ansaitsemisperiaate on toisaalta perseestä, jotkuthan näkevät esimerkiksi köyhyyden tai lastentaudit rangaistuksena entisen elämän sikailuista. TOISAALTA, mikäli kuvitelma siitä, että on vaara syntyä seuraavassa elämässään vessaharjaksi, pitää jonkun kaidalla tiellä ja kilttinä, niin mikäs tuossa.