Salaattirasianaiset

Tein eilen virheen, jonka takia olin illan kuin ampiaisenpistoksen saanut räkyttäen irkissä tittyteinmentin tuhoisuudesta, yleisestä aivokuolleisuudesta ja halustani alkaa unabomberiksi. Virhe liittyi pitkän ja paljon kevätkukkahuokailua ja joutsenenihastelua sisältäneen rantalenkin jälkeiseen "ansaitsen pussin karkkia ja leffan"-tilaan, jota kyllä pitääkin joskus kuunnella ilman syyllisyyttä, mutta joka kannattaisi optimoida paremmin, jotta sokerihumalasta kostuisi muutakin kuin pahan olon.

En yleensä ikinä vuokraa elokuvia, syistä että aanelosen kokoisesta televisiosta ei leffoja kannata maksua vastaan katsella, ja että en ikinä muista palauttaa niitä ajoissa ja joudun maksamaan alun perin euron leffasta kympin, mikä harmittaa kovasti, ja koska lähellämme ei oikeastaan ole leffavuokraamoja. Kirjastosta lainaan joskus videoita, etenkin suomalaisia televisiosarjoja (viimeksi Kiinnisidotun, katsoin sen sydän myötätunnosta syrjällään, pyykkivuorta selvitellessä). Vanhempien luona on kuitenkin eksoottisen iso televisio ja vielä kaikki digiboksit ja dvd-soittimet ja muut ihmeet.

Luultavasti johonkin lintuinfluenssahysteriaperäiseen juttuun liittyen koiria ei saa nykyään viedä leffavuokraamoihin. Koska pikkumusta on neuroottisenherkkä prinsessa, epäröin kovasti sen jättämistä tuulikaappiin odottamaan. Lopulta, leffan- ja karkinhimo voitti, mutta yritin hoitaa homman mahdollisimman nopeasti ottamalla ensimmäisen silmiin osuvan leffan ja ostamalla valmispussin karkkia. Surkeita ideoita luonnollisesti molemmat. Valmispusseihin tungetaan tietysti niitä epämääräisenvärisiä ja kovettuneita mönttikarkkeja, joita kukaan ei viitsi ostaa, sekä mansikkasuklaisia (voi jeesus sentään miten oksettavaa) hiiriä. Elokuva oli nimeltään Paholainen pukeutuu Pradaan, ja sen rinnalla euron skeidakarkkipussi tuntuikin jo aika pieneltä virheinvestoinnilta.

En odottanut elokuvalta suuria, ainoastaan pisteliäänhauskaa kuittailua ja nokittelua, vähän Naispaholaisen tyyliin. Meryl Streep hoiti tietenkin rutiinilla homman kotiin niissä puitteissa, kuin lattea käsikirjoitus antoi myöten. Kalmankylmän päätoimittajan kopeus oli ajoittain aika hymyilyttävääkin. Päähenkilö, parikymppinen "vakavaksi toimittajaksi" haluava Andrea solahti ensimmäisten Manolojen seurauksena sutjakkaasti iltapukuiseksi lollipop-naiseksi. Elokuvassa oli kai tarkoitus olla jonkinlaista muotimaailman pinnallisuuden kritiikkiä, mutta se vesittyi erilaisten asukokonaisuuksien ja muoti-name-droppingin alle. Ja harvoin näkee mitään niin kaunista ja täysin tyhjänpäiväistä kuin jättisilmiään levittelevä Anne Hathaway (joka jatkaa kauriinsilmä-päänheiluttelu-genressä kunniakkaasti Audrey Hepburnin ja Winona Ryderin jalanjäljissä, tosin ensinmainitulla on ällöttävyydestään (sortsi kaikki Hepburn-fanit, olen aina tuntenut Hepburn-näyttelijätärtyyppiä kohtaan tervettä inh.. ennakkoluuloa, tämä periytyy äidiltäni) huolimatta kiistatta lahjoja, jota ei kyllä Hathawaysta voi ainakaan eilisen leffan perusteella sanoa). Elokuvassa irvailtiin köyhästi mallimaailman laihuusihanteelle (how original!), mutta päähenkilön suuria hetkiä oli kuitenkin havaita kuihtuneensa hurjasta kuutoskoosta neloseen. Lopuksi marraskuisen Pariisin kaduilla hihattomassa iltapuvussa ja kolmenkymmenen sentin koroissa keekoileva päähenkilö oivalsi myyneensä sielunsa ja heitti vapautuksen merkiksi kännykkänsä suihkulähteeseen. Mieletöntä sisäistä kasvua!

Leffan paskuus sai minut haistamaan verta laajemminkin. Olen tällä hetkellä ihan sairas kaikkeen Idols-vouhotukseen ja erityisesti siihen, miten aikuiset ihmiset esimerkiksi omalla työpaikallani keskustelevat sen käänteistä ihan vakavissaan. En normaalisti ole ihan tämän tason elitisti, en esimerkiksi ajattele, että julkkisten tietäminen nimeltä sotisi yleissivistystä vastaan, kuten joku joskus laajassa sivistystä kartoittaneessa Suomen Kuvalehden artikkelissa teki. Minua kuitenkin ällöttää se, miten suuren osan päivittäismediasta paskaviihde rohmuaa, joka onkin tänä suurten mediakonsernien aikana vähintäänkin loogista, mutta silti perseestä. Perseestä on myös se, että luen kahvihuoneen iltapäivälehdet itsekin. Tittyteinment on salakavalaa, se tunkee joka tuutista ja tylstyttää aivot. Maajussille morsianta on taatusti simppelimpää katsoa kuin mennä lainaamaan kirjastosta runoja. Puhumattakaan tuosta pirun keksinnöstä, digiteeveestä. Teemalta tulee kai joskus jotain hyvääkin, mutta aina kun olen digikodeissa sattunut vilkaisemaan ohjelmatarjontaa, sieltä tulee joko nasaaliteinin juontama hedelmäpeli tai formulaa. Vihaan muuten todella paljon formula-autojen ääntä. Siis ihan aidosti vihaan, miedommat sanat eivät nyt pue tunteitani sanoiksi. Kiitän onneani, etten ole sattunut saamaan formulahullua miestä, vaan itseäni fiksumman ja teeveekriittisemmän, sellaisen jota voin suvaitsevan "meidän mies se on tuollainen iso pikkupoika"-hymyn (tiedän tällaisia parisuhteita oikeasti) asemesta katsoa ennemminkin ylöspäin. L on ihailtavan epäviihdeorientoitunut, siinä kun itse luen iltaisin Liza Marklundia ja kikatan Youtuben algoritmimarssille, L lukee historiaa ja saagoja, ihan huvikseen!

Oho, olen liukunut sivuun otsikosta. Eilisessä elokuvassa oli salaattirasianaisia, sellaisia pitkiä, laihoja naisia, jotka seisovat ruokalan jonossa käsissään muovitarjotin, jolle on asetettu muovinen vesipullo, kertakäyttölautasliina, kertakäyttöhaarukka ja -veitsi sekä läpinäkyvä, heppoinen ja aukipongahteleva salaattirasia, jossa on lokeroissa hiukan vihanneksia ja erillisessä pikarissa rasvatonta salaatinkastiketta. Nämä naiset hakevat ruokalasta saman muovisen epäruokansa vuodesta toiseen nauttien sen pikku konttoripöytänsä ääressä. Naiset eivät koskaan siirry käyttämään oikeata lautasta, vaan pitäytyvät tässä hankalassa, paljon jätettä tuottavassa formaatissa, koska ilman muovipakkauksien kanssa askaroimista he huomaisivat, etteivät itse asiassa oikeastaan syö mitään. En tiedä, miksi näen tämän näin selkeästi, ehkä on kyse jostain kollektiivisesta naistenvälisestä ymmärryksestä (naisten suhteessa syömiseen, tai lähinnä syömissuhteiden mutkikkuudessa on jotain hämmästyttävän universaalia, tajuan ymmärtäväni kolmikymmenkiloisia anorektikkoja tietyllä tasolla erittäin hyvin, vaikka en itse ole ikinä sairastanut anoreksiaa enkä ole perfektionsti). Meilläkin on muutama salaattirasianainen, joille täyttyvä jättiroskis antaa ehkä saman tunteen kuin täysi maha muille?