maanantaina, huhtikuuta 23, 2007

Uudelleen aloittamisesta

Kävimme Nassun kanssa viime viikolla musiikkikaupassa ostaaksemme nuotteja häitä varten. Kaupan soitinhälinä kuulosti ihanalta, lapsi soitti vihreää trumpettia, isä ja tytär jammailivat kitaroilla. Nassu, jonka prima vista-kyvyt hämmästyttävät minua, veti pianolla Melartinin ja muutamat Ultra Brat. Kadehdin vilpittömästi sitä soittamisen iloa. Soitin itse pianoa ekaluokkalaisesta yläasteelle, eikä taidoistani ole jäljellä käytännössä mitään, paitsi Sibeliuksen Etydin pari ensimmäistä tahtia.

Vanhemmat huomasivat musikaalisuuteni sattumalta ja hankkivat tuota pikaa pianon. Alussa minua opetti kiltti lukiolaistyttö ja pidin soittamisesta kovasti. Tein omia kasetteja, joissa soitan ja laulan nyansseista piittaamatta, jatkuvalla forte fortissimolla Maijan karitsaa ja Autiomaata. Musiikkiopistoon päästessä fiilikset kuitenkin muuttuivat. Minua opetti iäkäs entinen pianistinainen, joka olisi epäilemättä käyttänyt tahtipuikosta näpeille-taktiikkaa ellei se olisi ollut laitonta. Suurin ongelmani oli käsieni väärä asento. En osannut pitää "soittopesää", vaan ylinotkuvat sorminiveleni taipuivat koskettimilla pikemminkin siltamaiseen asentoon. Tämä väärä asento, jota en käskyistä huolimatta osannut korjata kuin hetkellisesti, esti opettajan mielestä edistymiseni. Lakkasin pitämästä soittamisesta ja aloin stressaantua. Opettajan sairastuminen oli riemunkiljahdusten aihe, ihanaa, kaksi viikkoa ilman pianotuntia!

Jostain syystä soittaa nitkuttelin kuitenkin läpi ala-asteen, ehkäpä siksi, että musiikkiluokkalaisella kuului olla soittoharrastus. Pianismini koki hetkellisen nousun, kun rakastuin 12-vuotiaana tulisesti ja täysin yksipuolisesti ylemmän musiikkiluokan herkkäkasvoiseen pianistipoikaan. Siitä lemmestä on muuten peruja se Sibeliuksen Etydikin, itselleni liian vaikea biisi.

Kun yläasteella aloin innostua jazzista ja laulamisesta (ja lempeni pianistipoikaan oli jo hiipunut, ja sydämeni kääntynyt saksofonia soittavaan luokkatoveriin, lääh), suhteeni pianoon oli siltä erää ohi. Kävin seiskaluokan pianotunneilla pitkin hampain, edistymättä. Sain ripityksen musiikkiopiston rehtorilta, joka huomautti että "ei täällä kannata huvikseen käydä, me tähtäämme ammattilaisuuteen", lause, jonka kauheuden olen tajunnut vasta myöhemmin. Aloin siis opiskella pianon sijasta laulua pop-jazz-opistossa ja esiintyä musikaalissa. Silloisen kesyrottani pintavioittama, jo alun perinkin äklön värinen pianoni myytiin ja tunsin vilpitöntä vapautumista.

Myöhemmin aloin kaivata soittamista, sellaista vapaata ja spontaania jammailua, jota en koskaan ollut osannut. Kuulin vasta aikuisena, että Helsingin musiikkiopistoissa opetettiin myös vapaata säestystä, kun meillä pikkukaupungissa oltiin keskitytty tiukasti klassisiin kaavoihin ja tekniikan hiomiseen. Soittamisesta oltiin viety ilo, ainakin omalla kohdallani.

Olen rikkonut vuoden aikana niin monta raja-aitaa pääni sisällä, että ehkä vielä tämänkin. Jospa alkaisinkin opiskella aikuisena pianonsoittoa omilla ehdoillani, aidosta kiinnostuksesta? Käytännön ongelma liittyy tietysti itse soittovälineeseen, mutta nähdäkseni käytännön asioilla on taipumus ratketa, jos niihin panostaa.

3 kommenttia:

  1. Hyvä postaus. Tuli mieleeni oma jo unholaan jäänyt kitaransoittovillitykseni. Siitähän voisin postata vaikka itsekin, tämä aihe kun kävisi vaikka meemistä. :)

    VastaaPoista
  2. Joo, entiset harrastukset ja miten ne lopahti-meemi! Ja sit kategoriat: vanhempien kunnianhimoiset toiveet-tyylin harrastukset ja jokasyksyiset liikuntaharrastukset.
    Muistui mieleen, kun ala-asteella piti Luokkatoverini-kirjaan aina kunnia-asiana listata ihan hemona harrastuksia: "piano, baletti, lukeminen, koiran kanssa kävely, juoksu", kas kun ei sukkien käyttö...

    VastaaPoista
  3. Joo, lapsena KUULUI olla harrastuksia - ja totta kai monta monituista. Taidanpa vetästä harrastuspostauksen, enkäpäs puhukaan pelkästä rämpyttelystä... :)

    VastaaPoista

Hei anonyymi! Keksithän itsellesi nimimerkin kommentoidessasi! Lisää huomattavasti vastaushalukkuuttani! Pus!