tiistaina, huhtikuuta 24, 2007

Kirjapettymys

Löysin kirjaston pikalainahyllystä Päivi Alasalmen kirjan Tuo tumma nainen. Nappasin sen silmät ahneesti kiiluen, en ollut odottanut saavani uutuus-Alasalmea näppeihini näin pian. Tähän alkuun pitääkin hehkuttaa lämmintä rakkauttani espoolaisia kirjastoja kohtaan. Espoolaistuessani suhtauduin kotikaupunkini julkisten palvelujen tasoon ennakkoluuloisesti, mutta sekä terveydenhuolto että kulttuuritoimi ovat yllättäneet iloisesti. Omenan ja Leppävaaran kirjastoissa on valtavat valikoimat niin kaunokirjallisuutta kuin tietoa kuin musiikkiakin, ensinmainitussa on vielä taidelainaamo.

Ensimmäisen Alasalmeni, Sudenhetken, löysin Kirjatorilta joskus 90-luvun loppuvuosina. Ostin sen alelaarista, menin kahvilaan tappamaan aikaa ennen jotain vallankumouskokousta tai antiseksististä seminaaria (luin äsken vanhasta Veli-lehdestä aktivistiartikkelin ja olen täynnä ivaa) ja luinkin koko kirjan kerralla läpi. Kirjan satasivuinen niminovelli vei kyynisyydellään ja sysimustalla huumorillaan jalat alta. Sudenhetken päähenkilö on rakkaudessa pahasti siipeensä saanut Sisko, joka käyttää pettymystään tekosyynä loputtomalle sikailulle (tai oikeastaan suseilulle), sivuhenkilöinä seikkailee toinen toistaan häviämään tuomitumpia "hutsuja ja kaupparatsuja, jotka kilvan vedättävät toisiaan tajuamatta, että joku jekuttaa heitä kaikkia". Toisessa novellissa pikkukylän tyttö pääsee videokouluun, jossa hänen osakseen tulee olla panopuu opiskelijapoikien pornovideotehtävissä. Julmaa ja toiveet rusikoivaa tekstiä, eikä kuitenkaan itsearvoisesti seksillä tai väkivaltaisuuksilla mässäilevää.

Toisen Alasalmen, Finlandia-ehdokas Vainolan ostin kotimaisen kirjallisuuden pääsykokeita (joihin en koskaan mennyt) varten. Vainola on kirjoitettu taitavasti naisten viihdekirjallisuuden kliseitä hyväksi käyttäen, se vilisee intertekstuaalisia viittauksia du Maurierista Bronteen. Kosmopoliitti päähenkilö nai iäkkään, superrikkaan miehen ja muuttaa kammottavaan Jugend-linnaan menneisyyden aaveiden pariin. Olen lukenut Vainolan varmaan kymmenen kertaa, koska oivalsin vasta viidennellä lukukerralla ihan uuden näkökulman tapahtumiin. Vainolan kautta löysin myös Jean Rhysin lohduttomat tarinat, Vainolan päähenkilö tekee niistä väitöskirjaa sikäli kun edustusillallisiltaan ehtii.

Alasalmen teemoja ovat yleensä toivo onnesta ja rakkaudesta, rakentamisesta ja kokoamisesta ja siitä, miten nämä toiveet murskaantuvat. En oikein tiedä miksi noin morbidit teemat vetoavat minuun, tiedän moniakin jotka eivät voi lukea Alasalmea sen lohduttomuuden takia. Pidän rakkaustarinoistakin eniten niistä, joissa rakkaus on maanista ja tuhoon tuomittua ja päättyy päin helvettiä. Ehkä mieltymykseni surullisiin loppuihin johtuu omasta, onnellisia ratoja kulkeneesta elämästäni, en ole tainnut särkeä edes sydäntäni kertaakaan.

Tuo tumma nainen oli odotusten jälkeen pettymys. Teemaa rakennettiin alasalmimaisen tarkasti, täydellistä, rönsypuutarhan ympäröimää tornihuvilaa ja sen rakastavia, tasapainoisia asukkaita kuvailtiin niin makeilevasti, ettei lukija voinut odottaa kuin kauhulla, millä tavoin perhe ja talo vielä turmellaankaan. Turmelijaksi osottautui miniä, josta karmea lapsuus oli muovannut manipuloivan ja omistushaluisen homo horribiliksen. Kirjassa on kaikki psykologisen trillerin ainekset, mutta tarina lätsähtää kasaan. Perheen äidin jäytävä salaisuus livahtaa huulilta heikkona hetkenä eikä siitä seuraa mitään erityistä (ja itse salaisuuskin on aika lällärikamaa), kun pahaa alkaa tapahtua se raportoidaan oudon ulkokohtaisesti ja rivakasti, ikäänkuin Alasalmi haluaisi nopeasti koko tarinasta eroon. Kirja loppuu kesken.

Pidän Alasalmen kyvystä kuvata ihmismielen mustimpia kuiluja, manipulointia, vallanhimoa, ilkeyttä. Ystävä sä naisien-kirjassa Alasalmi loi osuvan muotokuvan juoruilijasta, joka onnistuu sanoillaan sekä keräämään tukijoukkoja että hajottamaan rintamia suorastaan machiavellistisesti. Metsäläisten friikein hahmo on kanssaimhmisten piinaamisen elämäntehtäväkseen omaksunut Petturlan isäntä, jonka lempihuvia on suunnitella erilaisia kiusaamismetodeita. Alasalmissa vilisee eri tavoin vinksahtaneita ja vioittuneita sekopäitä, mutta Tummassa naisessa niitä oli vain yksi, kliseinen hahmo. Ellei vinksahtaneisuutena ajatella yltiöpositiivista muumiperhemäisyyttä, jota muu joukko edustaa.

Yöpöydällä on maannut odottavan näköisenä Fagerholmin Amerikkalainen tyttö. Tarttunen siihen tänä iltana, siitä huolimatta että olen lähes inhonnut kaikkia lukemiani Fagerholmeja, erityisesti Diivaa. Olen kuvitellut etten kykene ymmärtämään suomenruotsalaista sielunelämää kirjallisessa muodossa, mutta Westön uusin muutti sen luulon. En millään muotoa disauta suomenruotsalaisuutta, päin vastoin, olisin mieluusti itse sellainen, helposti ruskettuva, pitkänhuiskea, villapaidassa ja farkuissa hyvältä näyttävä vaalea Vickan tai tumma ja siro Bibi, kesät viettäisin lautahuvilassa Pellingissä ja jouluna tanssisin piirissä kuusen ympärillä ja sitä rataa.

2 kommenttia:

  1. Noista suomenruotsalaisista pitää mainita vielä Agneta von Koskullin Savumerkkejä, joka on hauska ja ironinen, mutta todella syväluotaava kertomus kasvamisesta 50-luvun Helsingissä "vähän paremmassa perheessä".

    Alasalmen kirja oli minullekin pettymys. Luin sen muutamassa tunnissa läpi ja menin ihan kympillä messii tarinaan, mutta ei siitä jäänyt oikein muuta, kuin ulkokohtainen vakuuttelu mieleen. Että kylläpä se miniä olikin vahingoittunut ja ulkopuolinen ja kylläpä se täydellinen idylli nyt hajosikin sitten oikein pahemman kerran.

    Aiheesta olisi saanut hyvän romaanin, jos olisi jättänyt itsetarkoituksellisen raskauden pois ja pitänyt sen kevyehkönä kehityskertomuksena perheen dynamiikasta ja jopa lapsuuden traumoista, mutta oli se vaan niin vitun alleviivaava tekele, etten oikein keksi edes mitään haukuttavaa...
    -minh-

    VastaaPoista
  2. Jee, Minh, sulta saa aina lukuvinkkei!

    Joo, Tumma nainen oli alleviivaava kuin pöljin amerikkalainen tv-elokuva äiskän uudesta hirviöpoikaystävästä. Ja ne tapotkin oli ihan tosi rautalankaa, mielenkiintoisempaa olisi ollut jättää lukija pohtimaan, oliko miniässä oikeastaan edes mitään vikaa vai oliko kyse lähinnä anopin hysteerisyydestä..

    VastaaPoista

Hei anonyymi! Keksithän itsellesi nimimerkin kommentoidessasi! Lisää huomattavasti vastaushalukkuuttani! Pus!