Työläisen juhla-angstia etc

Jokaisella on tästä lähtien tämänsä, laulaa Kom-teatterin kuoro Saarikosken sanoin kuulokkeissani. Yritän virittäytyä töissä vapputunnelmaan työväenlauluja kuuntelemalla, mutta toisin kuin toivoisin, kisällittäret ja oodit Allendelle vain pahentavat melankoliaani. Siitä huolimatta, että tiimipalaverissa työpanostani sanottiin "loistavaksi", työmoraalini ei ole kokenut kehuista seuraavaa skarppaantumista vaan lusmuan minkä ehdin editoiden aina väliin muutamia skannauksia ja lukien blogeja. Olo on samaan aikaan levoton ja yliherkkä ja surullinen, kynnystelen lähellä kyyneleitä. Yritän muistuttaa itselleni, että tämä outo kammiovärinä on juhlapyhäangstia. (Hyvästi punainen kaarti!!) Työväenlaulut ovat siitä ihan levottomia, että niissä on sikana "kaunis on kuolla isänmaan puolesta"-läppää, sitä patrioottiuhoa, mutta isänmaa on Vietnam tai Neuvostoliitto. Laukussani matkustaa Nassulta vohkittu Parnasso, jossa on Sofi Oksasen artikkeli neukkunostalgian legitiimiydestä verrattuna fasismin ihannointiin. Oksasella on pointtinsa ja tunnen piston sydämessäni. Kuuntelen parhaillaankin biisiä "Haluavatko venäläiset sotaa" (arvannette vastauksen tuohon retorisluontoiseen kysymykseen), mutta minkäs teet, Sinikka Sokan ääni ja Chydiksen nuottikynä tuottivat sellaista jälkeä, että vaikea olla hurmaantumatta. Ja laulanhan kuorossakin Neitsyt Marian ylistystä, vaikka en ole uskonnollinen ihminen.

Nuorempana, valtamerilaivatalossa asuessani minulla oli vappubile-perinne. Ensin eksän kanssa ja sitten yksin järjestin vuosikaudet bileitä, joissa oli jonain vuonna suomenlinnanlautallinen punkkareita ja jonain vuonna piti käyttää äärimmäisiä suostuttelutaitoja, ettei Lumis olisi heittänyt talon korkeimmalta parvekkeelta alas homeista patjaa, jonka joku oli löytänyt märkänä kadulta tuonut kotiini "istuimeksi". Ikkunasta liehuivat punamustat liput ja työväenlaulut raikuivat varmaan ainakin kirjastolle asti. Vappupäivänä mentiin vappumarssille, yhtenä vuonna lauluryhmämme esiintyi Hakaniemen vappujuhlassa (niin, vietin tosiaan hurjan nuoruuteni 90-luvulla, enkä 70-) ja pinkikille mentiin Katri Valan puistoon satapäisellä porukalla. Silloin ystävä- tai ainakin tuttava (tai toveri, heh heh) -piiri koostui sadoista eikä kymmenistä. En kaipaa noita aikoja, mutta olen iloinen, että olen elänyt ne läpi.

Nyt, kun kaveripiirin kommuuniasumistiheys on vähentynyt huomattavasti ja mekin asumme naapurikaupungissa (skippaan biisin Olen kommunisti, joku raja sentään), on selkeä ja jokavuotinen vappuperinne katkennut. (Väliaikatietona: käymäni puhelun seurauksena juhlapyhäangstini lievittyi melko lailla sovittuani treffit Vallilaan, tangoa kuuntelemaan). L:lla on omat, erittäin perinteikkäät vappuperinteensä poikain kanssa, joka osaltaan aiheuttaa minulle vuotuista orpoutta. En ole mikään poikaystäväriippuvainen normaalisti, käymme bilettämässä paljon erilläänkin, kuvaavaa suhteessamme on että L oli eksänsä kanssa lauantaina kahdestaan baarissa, mikä ei voisi minua vähempää jossain mustis-mielessä haitata, onhan eksä myös hyvä ystäväni. Oivalsin tässä taannoin, että häihimme tulee meidän molempien kaikki eksät, tämänkin takia en ole oikein ikinä tajunnut sellaista vainoilua ja romahtelua, mitä joillekin tapahtuu heidän kuullessaan eksiensä vauvomisista tai vastaavasta. Mutta joka tapauksessa, Vappuna tuntuu jotenkin ontolta vaeltaa yksin lyhyitäkään matkoja, pari vuotta sitten olin vähällä alkaa vollottaa matkalla rautatientorilta Mantalle L:a tapaamaan, kun tungoksessa ei päässyt eteenpäin ja olin ainoa yksin kulkeva, naurettava nuhruinen ylioppilaslakki päässä, hörselöhuivi kaulassa.

L muistutti, että käyn tämän saman angstivatkauksen läpi joka ikisenä Vappuna ja vinkkasi, että kantsisko hei ehkä jo päästä sen yli. Kantsis, joo. Pari läheistä ystävää on tänä vuonna ratkaissut Vappuangstin lähtemällä Manchesteriin (ei siis Tampereelle) ja Viroon, fiksu veto, joka tosin valitettavasti saa minut tuntemaan oloni entistä yksinäisemmäksi. Tunnen itseni tosi rasittavaksi urpoksi ja kohtuuttomaksi inisijäksi tätä kirjoittaessani, mutta jos Lankaa ja Veloenaa on uskominen, peloista kirjoittaminen voi auttaa pääsemään niistä eroon.

Viime päivinä on tapahtunut hyviä juttuja, kuten käyty keskustelu vanhan, etääntyneen ystävän kanssa. Saimme molemmat sanottua asioita, joita olemme vatkanneet toissa kesästä asti, kumpikin todisti oikeaksi toistensa arvelut. Tähän keskusteluun liittyi viime aikainen itseenmenemiseni ihmisten auttamisen suhteen. Aikoinaan toimin hyvässä tarkoituksessa mutta päällekäyvästi ja holhoavasti vaikeuksissa olevaa ystävää kohtaan. Nyttemmin olen omienkin kokemusten kautta tajunnut, kuinka heikoilla jäillä auttamisen suhteen sitä kävelee. Väkisin ketään ei voi auttaa, oikeastaan pelkkä pyytämättä neuvominenkin on liikaa, samoin arvelut siitä, "mikä sinulle olisi parasta". Tämä on ollut vaikeaa tajuta, ettei toista voi auttaa vastoin tämän tahtoa. Toinen, pienempi mutta jotenkin vanhaa itsesyytöstä lieventänyt ja näin ilahduttanut tapahtuma oli yllättävältä taholta saatu myönnytys omasta osallisuudesta muinaiseen intto-aiheeseen. Syyllistin tapani mukaan itseäni tapauksessa, jossa pelkäsin karkoittaneeni toisen liialla väittelyärhäkkyydellä, kuten varmasti teinkin. Olen parin vuoden aikana kokenut suhteellisen pahan väittely-burn outin, ja on niin mukavaa jutella konsensuksen hengessä, ja sellaista aikuista juttua.

Olen muutenkin miettinyt viime aikoina ystävyyssuhteita ja tutustumista, ehkäpä siksi, että juuri Vapun aikaan tunnen sellaista irrationaalista yksinäisyyttä ja hylättyyttä, pelkään olevani aina kakkosystävä ja kaikkea sellaista. Minulla on onneksi pelkästään mukavia työkavereita, mutta huomaan olevani heidän seurassaan ainakin toistaiseksi aika pidättyvä. En halua erikoisesti mainostaa esimerkiksi poliittisia näkemyksiäni, enkä räkytä kertakäyttömukeista (tai sitten en vaan vielä kehtaa). En myöskään halua osallistua tv-sarjakeskusteluihin, koska yritän välttä televisiosarjoihin koukuttumista ja minusta on muutenkin tullut tosi ärsyttävä elitisti viihteen suhteen. Maidon hinnasta tai lapsiperhetodellisuudesta keskusteleminen ei kiinnosta, joten olen pääosin hiljaa ja hymyilen nätisti. Ilokseni olen kyllä bongannut useitakin luultavasti kanssani melko samalla tavalla ajattelevia tyyppejä. Huomaan siis tutustuvani mieluusti ihmisiin, suorastaan janoavan ystävyyttä, kunhan ihmiset täyttävät tietyt vaatimukset. Sanallistettuna tuo kuulostaa aika rumalta. Huomaan ärtyväni ja ahdistuvani ylenpalttisesta konventionaalisuudesta ja sellaisesta tietystä epä-älyllisyydestä, joka ei itsessään liity fiksuuteen. Soimaan itseäni siitä, että luokittelen kirjattoman mutta jättitelevisioisen kodin kuuluvaksi ihmiselle, jota kohtaan en voi tuntea kovin syvää ystävyyttä. Jotkut ystäväni ovat tuollaisen luokittelun ylä/ulkopuolella, he eivät reittaa ihmisiä hyviksyyspistein. (En voi olla tässä sivumennen sanoen havainnoimatta, että vastapäätäni istuvat ikäiseni jannut käyvät jatkuvasti "kahvi"mukin kanssa jossain, taitaa olla pullo piilossa, tekisi melkein mieli mennä osingoille, etenkin kun toinen jannuista on vanha opiskelukaverini, se, jonka kanssa onnistuin saamaan aikaan pari poliittista kärhämää kesken luennon) mutta taidan seivailla vielä pari tuntia). Vaadinko ihmisiltä liikaa? Varmaankin. Luokittelen itseni porvarilliset raamit täyttävästä elämästäni huolimatta johonkin marginaaliin, kaipaan ehkä muiltakin sitä. Snobbaileva luomu-luovaluokkalainen, uhoamassa citymaastureiden ja automarkettien paskuudesta kun myytävien punavuorelaisasuntojen surffaamiseltaan ehtii. (Melankoliani alkaa kääntyä lievästi maaniseksi hilpeydeksi, sitä mukaa kun työväenlaulut virtaavat flowina korviini ja puhelin piippailee vappusuunnitelmia).

Ehkä on aika lopettaa tämä kirjoitus ja leikkiä töitäkin. Punakirjavaa vappua kaikille, ja tervetuloa tänään Vallilan tangoa kuuntelemaan sekä huomenna Kaisikseen piknikille, minä olen se, jolla on Kokoomuksen logosta ilkeämielisen adbusters-henkisesti väännelty Kommari-paita.