keskiviikkona, lokakuuta 17, 2007

Elämän kesästä viimeiseen syksyyn

Teini-ikäisenä ja etenkin sen jälkeen kun sain kuulla pääseväni pois pikkukaupungista, odotin kiihkeästi elämän kesää. En tarkkaan tiennyt mitä elämän kesään kuuluisi, olin ehkä lukenut sen nimisen (sinäminä)novellin jossa sankarittarella oli luultavasti sutinaa jonkun ihanan mopopojan kanssa ja hauska kesäduuni rantakahvilassa. Elämän kesästä löytyisi romantiikkaa, festareita, reilaamista, bileitä ja ehkä joku kiva kevyt duuni, jonka voisi hoitaa huvien lomassa. Elämän kesää ei oikeastaan ikinä tullut. Lakkasin odottamasta sitä suunnilleen samoihin aikoihin kuin oivalsin, että ehjää onnea ei ole. Tuli toki mukavia kesätapahtumia, ulkomaanmatkoja ja festareita, puistopiknikkejä ja aamunsarastukseen kestäviä bileitä, mielenosoitusmatkoja. Mutta elämän kesän kriteereitä ei mikään kesä täyttänyt.

Paitsi viime kesä, viimeinen kesä ennen 30-vuotispäivää. Viime kesänä menin naimisiin, muutin takaisin Kallioon, olin ensimmäistä kertaa työssä, josta pidän. Kukaan ei ollut minuun tyytymätön ja kaikki oli kaunista. Lumis palasi takaisin Helsinkiin yhdeksän vuoden Tampereella asumisen jälkeen, häiden ja polttareiden puitteissa lähennyin vanhoihin ystäviin, pelkäämäni käpertymisaikuisuus ei vieläkään toteutunut. Tutustuin myös uusiin ihmisiin, neuroottisuuteni väheni ja usko omaan mielenkiintoisuuteen ja tutustumisenarvoisuuteen kasvoi.

Vaikka minulla ei viime kesänä ollut lomaa kuin viikko, alkukesä meni häästressissä ja sitä seuraavat kuukaudet muuton ja remontin pyörteissä, en ehtinyt Suomenlinnaan. Stadikalle tai Pihlikseen kertaakaan, olin suurimman osan aikaa onnellinen ja innossani jatkuvasta kiireestä. Elämän kesäni huipentui sopivasti 30-vuotissynttäreihini, ihaniin kabareejuhliin.

Nyt kesä on kuitenkin ohi. Kesä ja haltioitumisen tunne. Elämä on arkea, punahämäräistä aamumakuuhuonetta, toimistovaloja ja kauppareissuja. Tiesin tämän tietenkin koko ajan, mutta olen silti oudon surumielinen. Tuntuu kuin se, johon olisin juuri tutustunut muuttaisi yhtäkkiä niin kauas että tiedän orastavan ystävyytemme lopahtavan siihen.

Vähän vanhempana teininä kuuntelin Lumiksen kanssa usein Pelle Miljoonaa. Olimme molemmat lukiossa, minä valmistautumassa kirjoituksiin (eli hillumassa ties missä vallatuilla taloilla ja keikoilla), Lumis toisella luokalla samassa koulussa, vihreätukkainen ja lävistetty vegaani. Istuimme useimmiten Aleksis Kiven kadun pienessä yksiössä, joimme Yogi-teetä (näihin aikoihin kierteli legenda jonka mukaan yogista pääsee TILOIHIN jos sitä juo tarpeeksi), poltimme suitsukkeita ja soitimme Pelleä kasettimankalta. Minuun kolahti erityisen voimakkaasti Viimeisen syksyn kertosäe, olinhan jo teininä nostalgikko ja suhtauduin tulevaisuuteenkin haikeasti kaivaten. Nyt on viimeinen syksy, sitten vanhenemme kymmenen vuotta. Onko nyt viimeinen syksy? Vai onko se mennyt jo kauan sitten? Olen noista suitsukkeentuoksuisista päivistä kasvanut 18-vuotiaasta kolmekymppiseksi, enkä vieläkään ole saanut tarpeekseni. En vieläkään halua aikuistua, sitä se on. Kun meiltä kysellään jälkikasvusta ahdistun, vaalin jatkuvasti haaveita opiskelun jatkamisesta, suunnittelen Kuuban reissua ja ensi kesäksi seikkailua Venäjälle, pyrin täyttämään viikonloput menoilla, haluan itselleni todisteen siitä, että olen elossa. Haluan jälkeenpäin katsoa kalenteria ja todeta kuinka tapahtumarikasta elämäni joskus oli.

Mitäpä jos tämä onkin oikeasti viimeinen syksy? Entä jos olen ensi syksynä raskaana, käyn töissä päivät kunnes jään äitiyslomalle ja alan suherrella sukupuolineutraaleja töppösiä pikku Ellenille? Miksi en vieläkään oikein kestä koko ajatusta?

4 kommenttia:

  1. Jos teille tulee lapsi, siinä voi käydä niin, että jälkeenpäin katsottunua kalenteri näyttääkin ontolta. Luulisin, että niin voi käydä, vaikka samaan aikaa haikailisikin mennyttä vapautta, menoja ja seikkailuja. Siis jos haluaa siihen perheellisen elämään lähteä (mistä en ole itse laisinkan varma, aina vähemmän ja vähemmän vakuuttunut halustani olla vanhempi).

    Mun ystävällä, joka tulee äidiksi ensimmäistä kertaa helmikuussa, on jotenkin ihanan tasapainoiset ajatukset tästä: ettei kaiken tarvitsekaan olla yhtä luopumista ja arkea, vaan elämä muotoutuu vain hieman erinäköiseksi, muttei ihan toiseksi. Edelleen voi lähteä festareille ja reissuille, kunhan huolehtii pikkunyytin tarpeista.

    Vanhemmuuteen varmasti kasvaa, siihen kai vaan pitää uskaltaa hypätä kyytiin, jos se kuitenkin vetää puoleensa. Ainakin näin mä luulen kuunneltuani ihmisiä ja katselleeni heidän elämiä.

    Jotkut ovat niin valmiita vanhmmiksi, toiset joutuvat sitten kehittymään matkan varrella, mutta molempien tapa on varmasti ihan yhtä ok. Ymmärrän hyvin sun fiiliksiä, mutta ilmeisesti sulla on kuitenkin taustalla halu ryhtyä perustamaan teidän kahden hengen perheestä useamman tyypin käsittävää kokonaisuutta?

    Mulle on käynyt hassusti, olen yhtä aikaa aikuistunut ja lapsistunut, ne ei tunnu sulkevan toisiaan pois. Mulla on erilainen suhde ikään, mä nautin vuosien lisääntymisestä, sillä jokainen vuosi on antanut niin paljon ja jotain järkeäkin hakkautunut päähän (ehkä). Mukaan tulee sellaista hyvää varmuutta ja armollisuutta.

    Joo, jaartitijaa, tällaisia hajanaisia ajatuksia mulle heräsi, kaikkia en osaa edes pukea fiksusti sanojen muotoon. Joka tapauksessa, ei sun vielä tarvitse mun mielestä kestääkään tuollaisia ajatuksia, susta tulee omanlaisesi äiti ja sä kehittelet sitten oman tyylisi hoitaa homma kotiin. Kai siinä joutuu omia tarpeitaan laittamaan syrjään, mutta ei mitenkään lopullisesti eikä kokonaan.

    VastaaPoista
  2. lupiini8:32 ip.

    Hyviä ajatuksia, kiitos. Toisaalta mulla on sellaisiakin ajatuksia, että ehkä musta ei tulisi äitiä ollenkaan. Että onko tämä spekulointi ja hissillisen asunnon hankinta mahdollisten lastenvaunujen kuljettamista ajatellen jotain odotuksista kumpuavaa konventiota ja toisaalta kompromissia? Koska jos ajattelisi asiaa potentiaalisen lapsen kannalta, sille olisi varmaan parempiakin paikkoja viettää alkuvuotensa kuin Kallio? Vaikka toisaalta haluan uskoa ja uskonkin siihen, että kaupungissa voi kasvattaa lapsia.

    Ja tietty se lapsi antaa ihan hirveästi ja jotenkin aivan eri volyymilla kuin joku leffassa juoksentelu :) Olen kuullut joidenkin sanovan, että lapsen saaminen on syventänyt elämää ja kokemusmaailmaa ihan valtavasti ja pienetkin asiat tuntuvat merkityksellisiltä... Ja tosiaan, eihän se elämä lopu poikasen saamiseen myöskään leffa-mielessä, lähinnä monimutkaistuu...

    Oon kyllä pääosin ajatellut, että tästä asiasta ei pidä stressata. Olen vaan ollut jotenkin blue alkuviikon ja siksi ajatukset kaikista tulevaisuudennäkymistä on jotenkin vierovia ja penseitä.

    Ja vanheneminen on kivaa! En ole vielä kertaakaan kaivannut kaksikymppisyyttä sen aikaisen minän takia, nykyään sitä vaan tuntee itsensä niin eri tavalla ja henkistä pääomaakin on karttunut ihan eri tavalla.

    VastaaPoista
  3. Hih, muistin tätä lukiessani sen ajan, kun olin alaikäinen ja luin citylehteä ja mietin, että tuollaista se elämä on sitten, kun olen täysi-ikäinen. Citylehtielämää ei sitten ikinä tullut, ja oikeastaan onneksi niin. Mutta miten kummallinen haave! Totuushan on, että ahdistun välittömästi esimerkiksi baarissa enkä osaa yhdenyönjutuissakaan olla murehtimatta, tuotanko traumoja toiselle osapuolelle jotenkin tahattomasti. Huuooh.

    VastaaPoista
  4. Teininä sitä sekä tavoitteli yksilöllisyyttä että oli hirveästi kaikkien mielikuvien vietävissä. Mullakin oli tarkka visio millaista elämää tulen elämään SITTEN kun pääsen Helsinkiin, kuljen ruusunpunaisissa Doctor Martenseissa pitkin Kallion katuja ja keskustelen henkeviä jonkun surusilmäisen runopojan kanssa ja rakkautemme tiellä on joku iso este ja se on hirvittävän romanttista.

    Myöhemmin sitä tajus ettei onnettomassa rakkaudessa kyl mitään tavoittelemisen arvoista ole :P

    VastaaPoista

Hei anonyymi! Keksithän itsellesi nimimerkin kommentoidessasi! Lisää huomattavasti vastaushalukkuuttani! Pus!