Kesken työpäivän ajan kolmosella kaupungin halki syöpäseulontaan. Arvostan kovasti tätä hyvinvointivaltion jäännettä, ilmaista papa-koetta jokaiselle 30-vuotiaalle naiselle ja samalla pelkään irrationaalisesti. Lääkäriasema on Bulevardilla jugend-talossa, olen turhaan jännittänyt myöhästyväni (mikä minua yhtäkkiä riivaa, miksi jännitän niin kauheasti kaikkea), olenkin etuajassa ja luen sisustuslehteä. Alan miettiä millaista olisi työskennellä sisustuslehdessä taiteellisena kuvausjärjestelijänä ja muistan sitten kuulleeni, että hommaan liittyy huomattavat määrät silittämistä. Ei silittämisessä nyt mitään pahaa vikaa ole, useimmat ammatit vaan tapaavat kuulostaa kiehtovammilta kuin ovatkaan... etenkin ns luovalla alalla. Niin.
Itse koe kestää noin minuutin eikä satu, vaikka olen jo odotustilassa tuntenut järjetöntä halua rynnätä ulos sekä lääkäriasemalta että koko järjestäytyneestä yhteiskunnasta, ruveta Susi-Kustaavaksi, joka kyräilee tunkeilijoita tukka silmillä.
Kun odotan sporaa takaisin töihin, näen veikeän ison terrierin joka yrittää syödä ruskeita, puoliksi maatuneita lehtiä. Yksi repaleinen lehmuksensydän roikkuu sen kiharaisesta parrasta kunnes emäntä nyppäisee lehden pois ja heittää sen kituliaalle nurmikkoläiskälle. Paikalle lehahtaa kymmenittäin puluja, harmaita ja valkeita, pyöreänsileitä ja vilkkusilmäisiä. Pulut laiduntavat aikansa hypoteettista ruokapalaa mutta katoavat todettuaan että heittoele oli pulujen kannalta silkkaa disinformaatiota. Oivallan todistavani jotain monimutkaista mekanismia joka saattaisi paljastaa yllättäviä käytösmalleja myös ihmisten välisestä toiminnasta, mutta en tavoita täysin, mitä.
Sporassa viereeni istuu venäläisnainen kääntöturkissaan vaikka muuallakin on tilaa. Tunnen, kuinka kulttuuriset oman tilan tarpeet paukkuvat ja rutisevat samalla kun itse litistyn seinää vasten ja kiinnitän katseeni ulkona näkyvään maisemaan – nainen on selkeästi kontaktia ottavaa tyyppiä. Yritän väistellä laukkua penkovia kyynärpäitä kun vastapäätä yrittää istua keski-ikäinen kiltinnäköinen nainen. Kiltinnäköinen ei pääse istumaan, koska venäläisnainen on nostanut suippokärkisten kenkien verhoamat jalkansa penkille. Kiltinnäköinen alkaa motkottaa, venäläinen antaa tilaa ja molemmat naiset alkavat käydä keskustelua siitä, saako jalkoja pitää penkillä. Hyräilen hiljaa, etten kuulisi keskustelua tai ainakaan joutuisi vedetyksi mukaan. Venäläisnainen sanoo lääkärinsä kehoittaneen häntä pitämään jalkoja ylhäällä ja minua alkaa hymyilyttää. Hän haluaa perin pohjin selvittää syynsä pitää jalkojaan penkillä, ystävällisesti ja vuolaasti perustellen. Naiset tuntuvat pääsevän yhteisymmärrykseen jo ennen Hakaniemeä, jossa venäläisen on määrä jäädä pois. Sporasta poistumiseenkin liittyy pientä draamaa, onko ympyrätalolle lyhyempi matka torilta vai Arenan talon edestä? Venäläisnainen keinahtelee komeana ja itsetietoisena ulos ja huomaan mieltyneeni häneen jotenkin, turkista huolimatta.
Seuraavaksi viereeni istuu sotaveteraani, joka on unohtanut kuulolaitteensa kotiin. Tämä kerrotaan sille kiltinnäköiselle naiselle vastapäätä, ei minulle. Veteraani kertoo olevansa Viipurista kotoisin ja harmittelee luovutettujen alueiden huonoa kuntoa. ”Ei ne venäläiset viitsi pitää valloitetuista alueista huolta” on veteraanin teoria. Mietin, onko näkemyksessä perää vai liittyykö Itä-Karjalan laiminlyönti yleiseen neukkumeinkinkiin? En ole koskaan varsinaisesti ostanut näkemystä, jonka mukaan neukkulassa kaikki oli retuperällä nimen omaan siksi, ettei kukaan OMISTANUT mestoja. En ainakaan haluaisi uskoa niin. Eihän kukaan varsinaisesti omista Karhupuistoa, mutta silti se upeilee kukkamerenä joka kesä.
Kun jään pois sporasta, hämärtää. Katselen ddr-taloja ja haistelen sinapintuoksua, hyvän tasaisen melankolian vallassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Hei anonyymi! Keksithän itsellesi nimimerkin kommentoidessasi! Lisää huomattavasti vastaushalukkuuttani! Pus!