Niin oomme, armas, syksyyn saapuneet

Lokakuun ensimmäinen aamu alkaa kummallisesti. Olen nähnyt hyvin todentuntuista unta, jossa asun vanhempieni kanssa kalastajan huvilassa, mäntymetsän keskellä. On syksy, huvila on harmaa ja kolkko. Yritän avata verhoja, mutta huone säilyy hämäränä. Purskahdan itkuun ja alan vaatia jalkaa polkien äidiltä KIRKASVALOLAMPPUA tai muuten!! Ulvon itsesäälin vallassa ja vetoan että kirkasvalolamppu on vaihtoehto sille, että syön suklaata, onko se sitten parempi, mitä?

Uni on kakoudestaan huolimatta looginen. Olen nimittäin oivaltanut aivan hiljattain, että vaikka äiti saakin päänsärkyä kirkkaista valoista, ei ole takeita, että itse saisin, kaikki ominaisuudet eivät automaattisesti periydy. Vaikka pääni on jossain määrin särkyherkkä, en kärsi migreenistä tai muusta elämää pahasti vammauttavasta kivusta. Koska asuntomme on näin syyspuoleen aika hämärä ja herääminen tuntuu nykyään vaikealta, olen alkanut harkita kirkasvalolampun ostoaa. Unessa yritän oikeuttaa äidille tarpeeni regressoitumalla teiniksi, kuten joskus hereilläkin teen. Kapinoin vielä kolmekymppisenäkin voimakastahtoista äitiäni vastaan, olen samaan aikaan riippuvainen hänen mielipiteistään että vastustan niitä kiihkeästi. Äitiä ärsyttää hajamielisyyteni ja epäkäytännöllisyyteni, se, että kuljen sateella varjotta enkä suostu luopumaan "rumasta kymmenen markan kirpparimatosta", minua ärsyttää se, että ärsyttää ja sitten lentääkin jo paska tuul... kirkasvalolamppuun.

Kävellessäni töihin kuulen vienoa piipitystä. Huomaan, että olen saanut yhdeksän tekstiviestiä. Oletan ensin, että kyseessä on Keniassa kehitysyhteistyöhommissa olevan ystävän kilometriviesti (niitä tulee aina joskus) mutta viesteistä purkautuukin runoa. Koska merkkimäärä on se vakio, runot katkeavat kesken ja yhdessä viestissä saattaa lukea ainoastaan (osa tekstistä puuttuu) puutarhaasi. Koska luen runot sekaisin, en saa kiinni mihin "puutarha" liittyy ja mitä se symboloi, mutta veikkaan ihan sitä itseään, runot nimittäin vaikuttavat Tommy Tabermannilta.

Lokakuun toisena päätän leipoa pipareita. Idea alkaa vainota minua töissä, kuunnellessani Joulupukin Juhannusyötä. Jouluun on tosin kolmisen kuukautta, mutta myydäänhän Hakaniemen hallissa Hanna-tädin pipareita ympäri vuoden ja sokerivedellä kuorrutaminen on NIIN hauskaa. Pipareiden askartelu näyttäytyy mielessäni oikeastaan arts and craftsina, ei leivontana. En myöskään onneksi kauheasti pidä pipareista, muuten tuskin niitä tekisinkään. Ei ole vaivan arvoista koristella ruskeaa sydäntä nonparelleilla ja sokerivesikiemuroilla jos sen pistelee saman tein. Pohdin, onko mahdollista että taikinaa syömättä kykenee käyttämään kaiken piparitaikinan, ilman että yli jää epämääräistä möntsää jonka tunkee vaivihkaa pakastimeen tai yrittää syöttää koiralle? Minua matemaattisesti lahjakkaampi mieheni selittää että kyllä, koko taikinan käyttäminen on mahdollista. Säännöllisenmuotoisten sydänmuottien väliin jäävässä repaleisessa taikinassa on vain jotain vertauskuvallista ja kiehtovaa. Valmiissa pipareissa on vaaleanpunaisia nonparelleja vaaleanpunaisella kuorrutteella. Onneksi tällä viikolla on tulossa vieraita pariinkin otteeseen, ei noita söpöläisiä raski rasiaan piilottaa.

Lokakuun toisena huomaan myös, että Flemarin thai-hieronnan (tai siis yhden niistä noin kahdestakymmenestä, tämän kyseisen nimi on Kolme O, en tiedä viittaako O oolla alkaviin naisiin vai kolmeen aukkoon enkä viitsi spekuloidakaan) portailla on taas pieni tarjotin, jolla on kolme vihreää lasia ja muutama hedelmä ja tällä kertaa myös kaurakeksi. Portailla on lähes aina jotain pikkusyötävää, hedelmiä, kääretortunpaloja, teetä. Sellaista somaa ja feminiinistä naposteltavaa, joita voisi piskuisten thai-naisten olettaa syövän. Mutta miksi tarjotin on ulkona? Onhan nyt jo kylmä eikä Flemari muutenkaan ole ihan ensimmäinen paikka, jossa itse säilyttäisin ruokia. Mietin naisten uskontoa, ovatko he buddhalaisia? Ainakin hieromalaitoksen ikkunassa on Buddhan kuva. Onko ruoka jokin uhri, tae hyvästä liikeonnesta? Tai ehkäpä se houkuttelee puoleensa runkkareita, joka k.o. tapauksessa on sama asia. En voi sille mitään, että noihin paikkoihin luimistelevat äijät oksettavat minua liikaa, että osaisin sääliä heitä. Vaikka varmaan pitäisi, harva heistä näyttää onnellisilta.

Nyt poltan kahta erituoksuista lämpökynttilää. Kirsikka tuoksuu viininpunaisessa kiemuralyhdyssä, omena keltaisessa nystyllisessä. Kun kimaraan yhdistyvät vielä pipareiden ja mandariinien tuoksut, alan kohta uskoa että on joulu. Vaikka en kyllä edes kaipaa joulua, enhän ole ehtinyt vielä edes sieneen enkä ruskaa fiilistelemään.