perjantaina, lokakuuta 19, 2007

Punapää

Nyt voisin joko kirjoittaa auki ne neljä sivua hajanaisia kalenterimuistiinpanoja, jotka tein Megapoliksessa tai sitten voisin kirjoittaa hiusten värjäämisestä. Kirjoitan siis hiusten värjäämisestä, etenkin kun randomilla valitsemani musiikkitiedosto (tallensin vuosi sitten Loveradiota tuntikaupalla, ainoa radiokanava joka on saanut minut oikeasti hihkumaan, pidän kyllä Radio Helsingistäkin mutta nostalgikolle sopii parhaiten vain kuukauden elävä kanava jossa soitetaan konkurssin tehneen levy-yhtiön kappaleita) soittaa kappaletta nimeltä Tyrvään närhet joka on niin kertakaikkisen sekopäinen etten osaa keskittyä mihinkään pitkäjänteiseen.

Värjäsin äsken tukkani, suoritin kuukausittaisen rituaalin jota yritän aina pitkittää sen epämukavuuden takia. Hiustenvärjäysproseduurini etenee seuraavalla tavalla: Sekoitan hennapussin sisältöön tirauksen kuumaa vettä, purkin kermaviiliä ja hulauksen väkiviinaetikkaa. Tänään tosin korvasin väkiviinan sushi-etikalla koska en löytänyt ensinmainittua ja arvioin riisiviinaetikan olevan aivan kyllin ärtsyä. Sitten vedän hennan mukana tulevat kertakäyttömuovihanskat käteen (uutta luksusta, edellisessä hennassa ei ollut hanskoja ja käytin reiällisiä liian isoja kumilapasia) ja hieron möhnäkkeen päähäni, tiputtelen sitä paidalleni ja lattialle (hyvässä lykyssä muistan heittää kylppärin maton eteiseen, tänään en, nyt sen vaimeassa turkoosissa on ruskehtava laimisko) hinkaten erityisen tarkkaan ohimokiehkuroita koska ne tapaavat jäädä ilman väriä. Sitten kruunaan vihreän keon suihkumyssyllä ja kiedon kaulaani jonkun joutavan rätin estämään valumia. Toisin kuin teollisissa hiusväreissä, hennassa piina ei lopu puolen tunnin päästä, vaan periaattessa mitä kauemmin tahnaa jaksaa päässään pitää, sen kirkkaampi lopputulos. Tänään taisin pitää hennaa siinä kolmisen tuntia ja pestessäni sen pois koin lievän shokin. Ei siitä nyt ihan NOIN punaista pitänyt tulla! Toisaalta, parempi liian punainen kuin ei punainen lainkaan, sitäkin on käynyt että hennapussissa on ollut heikosti värjäävää satoa.

Värjäsin hiukseni ensimmäisen kerran 13-vuotiaana, samastuttuani Vihervaaran Annaan ja oivallettuani ettei tukkani muutu punaiseksi toivomalla. Annasta etäännyin mutta tukanväri jäi ollen pitkään niin hillitty että minua luultiin aidoksi punapääksi. Minullahan on isältä peritty punatukkaisen iho (isällä on taas musta tukka, tai oli, nykyään se on harmaa) mutta hopeanharmaanvaalea tukka joka suorastaan vaatii pientä sävytystä. Kokeilin teininä myös tummaa lyhyttä tukkaa (kokeilu joka vaati aina voimakasta meikkiä) ja fiskarsin vasenkätisten saksien väristä pörrötukkaa mutta pääosin pitäydyin hennanpunaisessa. Kun aloin seurustella L:n kanssa värjäsimme molemmat tukkaamme punaiseksi ja yhdistelimme usein värituubeja. Tässä vaiheessa lipsahdin hennasta synteettisiin, olin tympääntynyt sotkemiseen ja siihen ikuiseen perusoranssiin. Koska tukka muistaa jokaisen värjäyskerran, ajauduin vuosien kuluessa tilanteeseen, jossa tukkani oli lähinnä viininpunainen. Kalpeana ja kulmakarvattomana viininpunainen tukka näytti kasvojeni ympärillä lähinnä kummitusmaiselta ja aloin puntaroida radikaalia vaalennusoperaatiota. Koska täysin aiheellisesti pelkäsin sen aiheuttamia vaurioita, pyysin lopulta äidiltä 29-vuotislahjaksi blondausta kunnon kampaamossa. Monen tunnin operaation kuluessa hiuksistani pestiin kymmeniä kerroksia väriä (kuulemma hiukset olivat aivan TURVOKSISSA väristä) ja alta paljastui kullanvaaleaa. Hellävaraisuudesta huolimatta vaalennus jätti jälkensä hiuksiini, joudun hoitamaan niitä edelleen suhteellisen hintavilla aineilla (ainoa kosmetiikka johon laitan rahaa aika surutta).

Olisi oikeastaan aika mielenkiintoista tavata tukkani luonnontilaisessa värissä. Oletan sen tummuneen 13-vuotiaasta ja olen muutenkin alkanut pitää tuhkanvaaleista hiuksista. Käytännössä minä ja harmaablonditukka emme tule kuitenkaan ikinä kokemaan riemukasta jälleennäkemistä, ellen sitten aja päätäni kaljuksi joka on epätodennäköistä ellen sairastu esimerkiksi syöpään, jonka todennäköisyydestä en osaa sanoa mitään, syöpä jos joku on kauheaa arpapeliä. Mutta mikäli kaikki menee hyvin, elänen punapäänä ainakin kuusikymppiseksi jonka jälkeen alan outiheiskastukaksi.

3 kommenttia:

  1. Hennasin tukkaani joskus vuonna yksi ja kaksi, koska äidin mielestä 13-vuotias ei voi käyttää synteettisiä värejä. Muistan vieläkin hyvin selvästi miltä hennatöhnä tuoksuu. Mmmm. Lopputulos (hailahtava oranssi) ei oikein sopinut pyöreäposkiselle finninaamalle. Sen sijaan sulle se on kyllä oivallinen väri. Jotenkin sun juttusi.

    VastaaPoista
  2. Heh, ihan hyvä perustelu äiteellä, vaikka toisaalta hennaa ollaan ymmärtääkseni kieltämässä/kielletty sen sisältämän syöpää aiheuttavan aineen takia.

    Joo, joskus tulee semmosia omia juttuja jotka vakiintuu osaksi omaa persoonaa, kuten vaikka just tukanväri tai marimekko-olkalaukku tai tapa laittaa luomiväriä.

    VastaaPoista
  3. Mulla on muuten toi luomivärijuttu. :O *tajusi just, vaikka luuli olevansa uudistusmielinen*

    VastaaPoista

Hei anonyymi! Keksithän itsellesi nimimerkin kommentoidessasi! Lisää huomattavasti vastaushalukkuuttani! Pus!