Päiväni kuluttajana

Olen viime aikoina ajoittain ahdistunut siitä, kuinka paljon määrittelen itseäni kuluttamisen kautta. Olen toki iloinen siitä, että nyt minulla on taloudellisia resursseja suosia luomua ja Hakaniemen hallin pienyrittäjiä, mutta se, miten raha virtaa käsistäni hirvittää minua kuten myös se, miten keksin itselleni jatkuvasti uusia tarpeita. Ja mikä oudointa, objektiivisesti mitattuna pienenpuoleinen palkkani riittää laskujen ja lainanlyhennyksen jälkeen aivan hyvin näihin herätehankintoihin ja itse keksittyihin tarpeisiin. En siis ilmeisesti ole kerskakuluttaja (luen hämmästyksellä ja kauhulla naisista jotka laittavat kosmetiikkaan sata euroa kuussa, mitä hemmettiä, kultahitujako purnukat sisältävät, vissiin kai, ja nyt kun asiaa mietin, muistan nähneenikin mainoksen kultahippumeikkivoiteesta joka antaa iholle hohtavan sävyn) vaan varsin kohtuullinen. Vuosikausien opiskelijaelämästä oli kai kulutussuhteelleni hyötyä Ärsyynnyn silti jatkuvasti itseeni huomatessani, kuinka fiksoitunut olen tavaraan ja omistamiseen ja samaan aikaan tunnen outoa tukahtumista. Löydän kotoa tavaroita, joita en ole nähnyt muuton jälkeen enkä ole osannut edes kaivata, koska ryönää on vaan niin paljon. Toisaalta kuitenkin hankin sitä lisää, kuten viimeksi juuri eilen.

Päivä meni kuluttamisen kannalta hillityissä merkeissä, olinhan töissä. Ostin yhden reilun kaupan kahvin (kahviautomaatin Cafe Parisienne on loukkaus kaikkia maailman Parisienneja kohtaan) sekä söin leipäjuustosalaattia (ei taatusti luomua se leipäjuusto). Itse asiassa nyt muistankin, että kuluttaminen oli läsnä jo aamulla, otin töihin mukaan kaksi Maritta Kuulan levyä, jotka Lilith oli lähettänyt minulle edellisenä päivänä. Toisaalta juuri tällainen kulutus on jees, tukea riippumatonta osuuskuntaa. Töiden jälkeen tapasimme L:n kanssa Sörkassa, josta menimme erääseen nimeltämainitsemattomaan valaisinliikkeeseen. Kyseinen liike lopettaa ja on mainostanut näyttävästi myyvänsä kaiken 50-70 prosentin alennuksella. Koska pitkän ja monivaiheisen elämän elänyt jalkalamppumme meni 30-vuotisbileissä aivan rusinaksi, oli tarkoituksenamme hankkia uusi valaisin sekä ehkä pieni lamppu keittiöön. Suurin osa kaupan valikoimista oli aivan käsittämätöntä kitsiä, nesteellä täytettyjä putkia joissa kelluu pinkkejä palloja joihin on ripustettu kultaisia laattoja (lämpömittari) ja sävytettyjä kristallikruunuja. Tiskin takana seisoi kaksi naista, Suomea Viroksi murtava nainen ja pienenpieni aasialaisnainen. Valitsimme nopeasti niistä muutamasta kivannäköisestä jalkalampun ja pöytälampun ja menimme kassalle. Toinen myyjistä kieputti ne miten kuten kokoon ja hävisi ovesta vakuutettuaan että 50 prosenttia, 50 prosenttia. Aasialaisnainen laski alkuperäisistä hinnoista vain 40 prosenttia. L joka on minua tarkempi näissä asioissa, huomasi homman heti ja vaati oikeaa alennusta, sitä, joka luki kaikissa ikkunoissa. Aasialaisnainen soitti kaupan ilmeiselle omistajalle aloittaen kummallisen, sekakielisen riidan joka käsitteli lähinnä naisen kansallisuutta, joka oli vietnamilainen. Ymmärtääkseni kansallisuutta käytettiin jonkinlaisena kiistakapulana riidassa, ja lopputulos oli, että alennus on 40 prosenttia. Siinä vaiheessa, kuumissamme ja tympääntyneenä kiitimme ja kieltäydyimme, lähdimme kaupasta ilman lamppuja. Nainen säälitti minua kovasti, hänet oli laitettu ilman omaa syytään puun ja kuoren väliin, myymään asiakkaalle alennuksella tuotteita ja muuttaman hintaa viime hetkessä. Oivalsin myös, että kumpikaan noista ulkomaalaisnaisista ei taatusti kerryttänyt eläkettään kyseisessä paikassa ja aloin myös miettiä omistajan suhdetta heihin. Pimeästi työskenteleviä paarialuokan naisia, joita voi myös paneskella ja uhata potkuilla jos homma ei miellytä. Vaikka pienten, itsenäisten liikkeiden kuihtuminen ketjujen tieltä onkin harmillista, kyseisessä tapauksessa paikan konkurssi ei harmittanut.

Insidentin jälkeen kerjäsin L:ta käteistä päästäkseni Punnitse ja Säästä-kauppaan. Pidin ihmeen hyvin holttini ja ostin vain kuivattua sipulia sekä gluteenittomia suklaakeksejä ompelukerhoa varten. Vähältä tosin piti, etten ostanut omenarouhetta, wasabiherneitä ja oudonnimisiä papuja. Muistan ajan, jolloin vegaaniystävät tekivät Helsingistä toivioretkiä Tampereelle Punnitse ja Säästän takia. Kauppa tuli Sörnäisiin samoihin aikoihin kun muutin huudeilta Puutarhakaupunginosaan, enkä käynyt siellä montaakaan kertaa. Nyt aion ottaa vahingon takaisin, ne paikat, joissa päivittäistavaroiden ostamisesta tulee hyvä mieli, ovat liian harvassa.

Tämänkin jälkeen jatkoin vielä kulutusjuhlaa hakemalla Postista tilaamani terrierinmuotoiset kaiuttimet. Olen tarvinnut kaiuttimia, koska vanhat eivät käy lainalittunäytön sivuille ja ovat vielä tosi rumatkin. Itselleni tyypillisesti en olisi varmaan saanut hommattua kaiuttimia vieläkään, ellen olisi bongannut niitä ihania Black and White-hauvoja, joiden suu on kärsämäinen ja ääntä toistava. Koirapakkaus kainalossani lipesin vielä Tiimariin ostamaan tarroja ylipompöösiin, tekonahkaiseen duunikalenteriini jonka haluan "kustomoida". Kun vertailin hauva-, kisu- ja nukkekuvioisia tarra-arkkeja, aloin tuntea itseni jo aidosti tosi naurettavaksi ja infantiiliksi. Ivailen mieluusti huppariaikuisia, jotka popsivat kirjavia irtsareita ravinnokseen ja pukeutuvat nallukkakuvioisiin pörrölapasiin, mutta itse ostan ihan vakavissani "Girly Thing"-nimisiä tarroja ja kuorrutan niillä viininpunaisen, arvokirjaa jäljittelevän kalenterikannen "tehdäkseni siitä omannäköiseni".

Koska meille tulee illalla herravieraita talo täyteen, saatan tuntea oloni ulkopuoliseksi ja täten pohdiskelen kuumeisesti, minne menisin töiden jälkeen. Luultavasti menen TAVARATALOON, ostamaan puuteria ja meikkivoidetta (puristin viimeiset meikkivoidepisarat tänään paidalleni, oujee) ja muuta tuiki tarpeellista. Toisaalta olen menossa myös suutariin, joka hyvittänee tavallaan jotain. Saatan myös ostaa talvikengät. Argh.