Kallion kimallus

Olin eilen äidin kanssa katsomassa Kallion kimallusta Linnanmäen Peacock-teatterissa. Kun keväällä huomasin musikaalia mainostavat tarrat ratikoissa, päätin, että tuo on nähtävä uudestaan. Kallion kimallus pyöri alun perin Kaupunginteatterissa 90-luvun alussa, näin sen ensimmäistä kertaa 13-vuotiaana. Työläismusikaali upposi varhaisteini-ikäiseen pikkukaupungin kasvattiin kuin miljoona volttia, kävin katsomassa Kimalluksen varmaan viisi kertaa, reissasin bussilla koulun jälkeen stadiin ja harhailin esityksen jälkeen huumassa Kalliossa ja haaveilin tulevasta, siitä kun pääsen ilmaisutaidon lukioon ja kaikki portit aukeavat. Ihme, että äiti edes päästi minut yksin reissaamaan. Rakastin kyllä niitä yksinäisiä Helsinki-reissuja enemmän kuin varmaan mitään siinä iässä, tein niitä syystä jos toisestakin, harhailin ympäri stadia, hyppäsin tuntemattomiin ratikoihin ja jäin pois satunnaisissa paikoissa, tietäen, että tänne haluan.

Kallion kimallus on sukupolvitarina työläisperheen vaiheista jatkosodan loppumisesta tähän päivään. Grönbergin perhe asuu Siltasaarenkadulla monen sukupolven voimin, käy duu duu duunissa Elannossa, Harjutorin saunassa, suutarina ja muurarina. Dokailee Josafatin kalliolla ja käy Vennulla tansseissa. Tarina luo pohjantähtimäiseen tapaan katsauksen suomalaiseen lähihistoriaan prole-näkökulmasta. Varsinaista luokkanousua ei tapahdu, perheen tytär päätyy 70-luvulla töihin Ruotsiin ja naimisiin toisen pakolaisen, turkkilaisen tehdastyöläisen kanssa.

Musikaalissa parasta olivat Jukka Linkolan säveltämät ja Ilpo Tiihosen sanoittamat laulut. Kun aloitusbiisi "Sodasta paluu" alkoi soida, liikutuin ja palasin hetkellisesti siihen Kaupunginteatterin pienen näyttämön intiimiin esitykseen (Niin äkkiä muuttaa voi maisemaa, ainakin pommeilla voi. Vaan aina jää jotain kun rakastaa). Muu olikin sitten uutta ja erilaista, toki hyvä niin, mutta en varmaankaan ollut ainoa yleistöstä joka kaipasi alkuperäistä kokoonpanoa ja soundia. Onneksi mukana oli yksi vanhasta kaartista, Eija Ahvo, tosin eri roolissa. Hassua kyllä, miten näyttelijättären naisenkaari humpsahtaa lapsinaisesta mummoksi viidessätoista vuodessa. Hyvin Ahvo kyllä esitti Grönbergien kantaäitiäkin toki. Myös Häätö -niminen kappale oli koskettava, siinä ikääntyvä pariskunta saa kuulla, että (porvarien) pankki on ostanut kotitontin, puutalo puretaan eikä tulevasta kodista ole tietoa.

Vaikka muutamien näyttelijöiden keskinkertainen laulutaito häiritsikin, Maria Ylipää vei todellakin pisteet kotiin Grönbergien aikuistuvana sutturatyttärenä. Uskomaton ääni, vahva ja pehmeä, metallia ja samettia. Lisäksi Ylipää on myös käsittämättömän kaunis epäsuomalaisella tavalla. Ja niin pitkällä raskaana, ettei enää kauaa esiinny. Kallion kimalluksen ja samalla Ylipään huippuhetki, rakastuneen teinitytön "Jos venttaat mua" oli mielettömän upea, ainoa kohta, jossa uusi tulkinta ylitti vanhan kevyesti. Yleisö todella mykistyi sen tulkinnan edessä. Ja puhkesi toki sen jälkeen aplodeihin.

Koska Kallion kimallusta esitettiin viitisentoista vuotta sitten (ziisus, että siitä onkin niin kauan aikaa, puoli elämää!) oli uuteen versioon ympätty Grönbergin perheen myöhemmätkin vaiheet. Closure oli ihan perusteltu, olisi ollut jotenkin onttoa jättää tarina lama-aikaan. En kuitenkaan hirveästi lämmennyt uudelle osalle, vaikka olikin mukava ajatus että päähenkilöt (ne jäljellä olevat) palasivat Kallioon pitämään turkkilaista ravintolaa (jonka heti visualisoin naapurin Istanbuliksi). Uusio-osuudessa oli pari takuuvarmaa yleisönnaurattajaa, kuten tosi iso Nokia Mobira ja viittaus Kauniisiin ja Rohkeisiin. Vaikka kavahdankin moisia gägejä, on tavallaan hauska huomata olevansa jo siinä iässä, että itsekin voi tutkailla lähihistoriaa huvittuneesta vinkkelistä, vähän samaan tyyliin, kuten äitiä huvitti maitopusseista virkattu hattu.

Vaikka en antanut sydäntäni uudelle Kallion kimallukselle, pidin siitä paljon. Rakkaus Helsinkiin ja rakkaus Kallioon ovat minulle samalla tärkeitä ja jokapäiväisiä asioita, helppoja omaksua ja samastua. Tunteellisena olentona olen aina valmis liikuttumaan kotiseutuhistoriasta, ja olen myös iloinen siitä, kuinka varhain olen kiintynyt nykyiseen kotikaupunginosaani (joku toinen ei pitäisi tätä varhaista fiksaatiota kovin terveenä, mutta itse en osaa huolestua, en ole isänmaallinen ihminen mutta ehkä se korvautuu kohdallani kaupunginosauskollisuudella), jo kauan ennen kun tänne muutin. Ja vielä sekin, että lähdin täältä jo kerran olettan etten palaa ja palasin silti. Enkä usko lähteväni ikinä, ainakaan kauas.